XV.
Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran, miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko rykmenttiinsä.
Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen ympärille, — tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.
Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen osaan: toinen — oma Pavlogradin rykmentti, toinen — koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea — jokainen oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti, mitä on käsketty ja määrätty, — ja kaikki käy hyvin.
Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s. hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se muualla maailmassa oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta.
Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla lyhentää velkaansa.
Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken alkamista.
Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut 1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä, eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.
Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana. Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin. Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.
Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät, teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.
Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista rippeistään kärsiville kylien asukkaille.
Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri, että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi. Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan "makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti: kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia. Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.
Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti vielä niiden kylkiä.
Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset, repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa, siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan: nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa, kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.
Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa, nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset taas huvitteleivat viattomilla leikeillä — rengas- ja sauvaleikeillä. Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin asiain olevan hullusti.
Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi, ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki. Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:
— Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata kuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...
Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta, kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.
— Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, — hän virkkoi, ja Rostof huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.