XVI.
Huhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto reipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta Rostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli etuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.
Husaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja Rostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu oksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina alettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen neljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista levyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti valmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän, ainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista pöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä luotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä saattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua, vallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen eskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn lyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli kylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne kiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen, kuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin lämmin, että upseerit — joita muuten aina oli paljon Denisovin ja Rostovin vieraina — saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.
Kerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä aamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän käski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti aamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan nurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle, koukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja yöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän odotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän varmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä johdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.
Majan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti ärtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof jyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.
— Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta, poimulehteä, mikä liekkin! — karjui Denisof. — Näinhän itse, kun Lasartshuk raahusti niitä kentältä.
— Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, — vastasi vääpeli.
Rostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: "puuhailkoon hän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä — verratonta!" — Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan, veitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui jotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt muonanhankintaretkellään.
Sitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat: "Satuloitkaa! Toinen plutoona!"
— "Minnehän ne hankkiutuvat?" — ajatteli Rostof.
Viiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine saappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan tavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin kysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän epämääräisesti, että on mentävä.
— Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! — lausui Denisof mennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä rapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin matkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta hämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut. Iltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi upseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät junttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken leikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi noin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui kammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.
— Suottapa Denisof on tuskaillut, — sanoi Rostof, — tuossapa on muonaa.
— Todellakin! — huudahtivat upseerit. — Siksipä ovatkin sotilaat haltioissaan!
Husaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen upseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.
Rostof lähti astumaan Denisovia kohti.
— Varoitan teitä, herra ratsumestari, — puhui toinen upseereista, laiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.
— Olenhan sanonut, etten luovuta, — vastasi Denisof.
— Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, — tämä on väkivaltaa, — ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut leivän muruakaan.
— Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, — vastasi Denisof.
— Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! — toisti jalkaväen upseeri, ääntään korottaen.
— Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? — kiljasi yhtäkkiä Denisof. Hän tulistui. — Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa surisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! — kirkasi Denisof upseereille.
— Hyvä, hyvä! — kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui levollisena satulassaan. — Rosvoamaan siis, minä teille...
— Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. — Ja Denisof käänsi hevosensa upseeria kohti.
— Hyvä, hyvä, — toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan ravia, heiluen satulassaan.
— Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, — huusi Denisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän kokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti äänekkääseen nauruun.
— Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! — hän lausui. — Eihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?
Nämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle jalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että kuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit saivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin eskadroonille.
Seuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen, peitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: "Katson asiaa näin, en mitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään käymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää asia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin paljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin: asiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun."
Denisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt noudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa sellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan ollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä läkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä, heikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.
Rostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä riisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.
— Minut tuomitaan ryöstöstä — oh! Anna lisää vettä — tuomitkoot, aina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä, — puheli Denisof.
Rykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin karvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja vasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.
— Saavun esikuntaan, — alkoi Denisof. — "Missä on täällä teidän päällikkönne?" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. "Minulla on virkani, olen saapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa." Hyvä, saapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista! — "Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille sotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa sotilaiden muonavarat!" Tämä ei kuulu asiaan. "Hyvä." Jättäkää kuitti toimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten toimitsijan luo. Astun huoneeseen — pöydän takana istuu... Kuka? Ajattelehan!... Kuka meitä nälällä uuvuttaa, — kirkasi Denisof, lyöden kipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa. Lasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! "Vai sinä, sinäkö meitä nälällä uuvutat?!" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti... "Minä sinut, senkin", ja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, — kirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta hohtavilla valkeilla hampaillaan. — Olisin hänet tappanut, jolleivät olisi tulleet apuun.
— Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, — sanoi Rostof: — verikin alkoi taas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.
Haava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi hän iloisena ja rauhallisena.
Mutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen näköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville rykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin eilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä päättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty sotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa on ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa tapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.
Kantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto oli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena ylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun hän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta virkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.
Rostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku rytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen seikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota eikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin vastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.
Denisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi ystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli peloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan sivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan huonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville saapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä määrätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto arvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään selvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun viimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille kahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof ratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän sai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi tällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni sairaalaan.