XVII.
Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa, lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.
Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset, kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia sotilaita.
Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia, osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä. Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen itseään päiväsessä.
Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.
— Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; — tule hämärissä Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.
Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.
— Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! — Lääkäri huomasi portaita nousevan Rostovin.
— Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? — kysyi lääkäri. — Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten talo.
— Miksi? — kysyi Rostof.
— Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee — hän suistuu surman suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä, nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla, — puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.
Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.
— En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset, hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. — Hän rehahti nauramaan. — Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan lörpöttelevää lääkäriä.
— Majuri Denisof, — toisti Rostof, — haavoittui Moliteinin luona.
— Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? — kysyi lääkäri rauhallisena välskäriltä.
Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.
— Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? — kysyi lääkäri.
Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.
— Olihan täällä sellainen, oli, — ehätti lääkäri myöntämään iloisesti, — hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä, onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?
— Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, — vastasi välskäri: — Mutta menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, — lisäsi hän, Rostoviin kääntyen.
— Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, — sanoi lääkäri, — saattaa käydä, että itse jäätte sinne.
Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.
— Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, — huusi lääkäri hänen jälkiinsä.
Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan. Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla, oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita sotilaita.
— Saako mennä katsomaan? — kysyi Rostof.
— Mitäpä siinä on katsomista? — vastasi välskäri:
Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä sotilaiden osastoa.
Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.
Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen. Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään, paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas, tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään, suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa — juotavaa;" Rostof vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta vuoteelle ja tuomaan juotavaa.
— Missä täällä on sairaiden hoitaja? — kysyi hän välskäriltä.
Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.
— Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!— kirkasi sotilas, katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli kuuluvan sairaalan päällystöön.
— Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, — sanoi Rostof, osoittaen kasakkaa.
— Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi sotilas iloisesti, ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.
"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", — ajatteli Rostof, loi silmänsä maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen. Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin. Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
— Mutta tuohan on luullakseni ... — virkkoi hän välskärille.
— Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, — puuttui puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon tapaisesti: — Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä, emmekä koiria...
— Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, — puhui välskäri hätäillen. — Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.
— Menkäämme, menkäämme, — vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.