XII.
Teatterissa käynnin jälkeisenä päivänä eivät Rostovit käyneet missään, eikä heitäkään kukaan käynyt tapaamassa. Maria Dmitrijevna keskusteli jostain asiasta kreivin kanssa. Natasha arvasi, että he puhuivat vanhasta ruhtinaasta ja koettivat keksiä keinoja hänen lepyttämisekseen, ja tämä häntä harmitti ja loukkasi. Hän odotti joka hetki ruhtinas Andreita ja lähetti kahdesti päivän kuluessa talonmiehen tiedustelemaan Vzdvishenkalle. Mutta häntä vain ei kuulunut. Natashasta tuntui elämä nyt raskaammalta kuin oli tuntunut Moskovaan saavuttaessa. Hän ikävöi kärsimättömänä ruhtinas Andreita, ja tähän ikävään sekaantuivat ikävät muistot ruhtinatar Mariasta ja vanhasta ruhtinaasta. Ja samalla häntä jokin peloitti ja kauhisti, jolle ei syytä tietänyt. Hänestä tuntui kuin ei ruhtinas Andrei saapuisikaan, tai jos saapuisikin, niin ehtii hänelle itselleen jotain ennen tapahtua. Hän ei voinut enää kuten ennen yksinään rauhallisena muistella sulhastaan. Heti kun ajatukset sulhaseen pysähtyivät, yhtyi niihin muita muistelmia: ruhtinatar Maria, vanha ruhtinas, teatteri ja Anatol Kuragin. Häntä alkoi taas vaivata kysymys, eikö hän sittenkin ole syyllinen, ja eikö hän jo ole rikkonut uskollisuuttaan. Ja hän alkoi taas pienimpiin yksityisseikkoihin saakka muistella sitä miestä, joka oli herättänyt hänessä niin käsittämättömiä ja samalla niin kauhistavia tunteita. Hän muisteli tämän miehen jokaista sanaa, jokaista liikettä ja jokaista ilmeen vivahdusta. Omaisten mielestä oli Natasha tavallista eloisampi, mutta todellisuudessa ei hän ollut lähimainkaan niin rauhallinen ja onnellinen kuin oli ennen ollut.
Sunnuntaina vei Maria Dmitrijevna vieraansa seurakuntansa kirkkoon puolipäiväjumalanpalvelukseen.
— En pidä näistä nykyaikaisista kirkoista, — hän puheli, tahtoen nähtävästi kerskua vapaamielisyydellään. — Kaikkialla on Jumala sama. Pappi on meillä erinomainen, tekee tehtävänsä nuhteettomasti, samoin diakoni. Ja eihän se hartautta lisää, jos kuorissa konsertteja lauletaan. En pidä sellaisesta, sulaa hullutusta!
Maria Dmitrijevna piti sunnuntaipäivistä ja osasi myös saada niihin juhlatunnelman. Lauvantaisin pestiin ja siistittiin perinpohjin; sunnuntaina ei kukaan tehnyt työtä, ei emäntä eikä palvelijat. Kaikki pukeutuivat juhlatamineisiin ja menivät kirkkoon. Isäntäväen pöydällä oli tavallista enemmän ruokalajeja, ja väki sai viinaa ja paistetun hanhen tai porsaan. Mutta missään ei juhlatunnelmaa niin huomannut kuin emännän leveillä, ankarilla kasvoilla, jotka loistivat vakavan juhlallisina.
Jumalanpalveluksen jälkeen olivat vieraat kokoontuneet vierashuoneeseen kahvia juomaan. Palvelija ilmestyi ovelle ja ilmoitti emännälle, että vaunut olivat portaiden edessä. Tämä nousi ankaran näköisenä paikaltaan, heitti harteilleen saalin, joka hänellä oli aina vieraskäynneillä, ja ilmoitti lähtevänsä vanhan ruhtinaan luo puhumaan Natashan asiasta.
Maria Dmitrijevnan lähdettyä saapui Natashan ja Sonjan luo ompelijatar m-me Chalmén liikkeestä. Natasha siirtyi viereiseen huoneeseen, sulki oven ja alkoi tyytyväisenä koetella uusia pukujaan. Hänellä oli paraillaan yllä harsottu hihaton uuma, jonka selkäpuolta hän pää taivistuneena tarkasteli kuvastimesta, kun kuuli isänsä elostuneena puhelevan jonkun kanssa vierashuoneessa. Vieras ääni sai hänet punastumaan. Vieras oli kreivitär Helena Besuhof. Natasha ei ollut vielä kerinnyt riisumaan yltään uumaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen astui hyvänsuovan kirkkaasti hymyilevä Helena, jolla oli yllä korkeakauluksinen orvokinsininen samettipuku.
— Ah, ma delicieuse![82] — sanoi hän Natashalle. — Hurmaava! Ei, rakas kreiviseni, — sanoi hän Ilja Andrejevitshille, joka oli tullut hänen jälissään huoneeseen, — tämä ei käy laatuun. Miten saatatte asua Moskovassa ja istua aina vain kotona? Ei, minä en teitä enää jätä rauhaan! Tänä iltana lausuu m-lle Georges luonani, ja sinne kokoontuu muutamia tuttavia. Jollette tuo luokseni kaunottarianne, joille itse m-lle Georges ei vedä vertoja, niin en tahdo enää tuntea teitä. Mieheni ei ollut kotosalla, hän matkusti Tveriin, olisin muuten lähettänyt hänet teitä noutamaan. Saapukaa välttämäti, välttämäti yhdeksättä käydessä.
Hän nyökäytti päätään tutulle ompelijattarelle, joka notkisti kunnioittavasti polvensa, ja istuutui nojatuoliin kuvastimen viereen, heittäen hameensa taiteellisiin poimuihin. Hän ei vaiennut hetkeksikään, läpätti iloisen hyvänsuovasi ja oli haltioissaan Natashan kauneudesta. Hän tarkasteli Natashan pukuja ja kiitteli niitä, kiitteli myös omaa pukuaan en gaz métallique, jonka hän oli tuottanut Parisista, ja kehoitti Natashaakin laitattamaan samallaisen.
— Muuten, teille sopii minkälainen puku tahansa, ihana kaunottareni, — hän puheli.
Natasha loisti riemusta. Hän tunsi tulevansa onnelliseksi ja elpyvänsä tämän herttaisen kreivittären kiitoksista, joka ennen oli tuntunut hänestä niin arvokkaalta ja kylmältä, mutta nyt niin herttaisesti ja sydämellisesti puheli hänen kanssaan. Natasha tuli iloiseksi ja tunsi miltei rakastavansa tuota kaunista, hyvänsuovaa naista. Helena puolestaan oli myös sydämestään ihastunut Natashaan ja tahtoi hankkia tälle huvituksia. Anatol oli pyytänyt sisartaan hommaamaan kutsut, jotta saisi tavata Natashan, ja tätä varten oli Helena nyt saapunut Rostoveja tapaamaan. Tämän tapaamisen järjestäminen tuotti Helenalle huvia.
Vaikka Helena ennen oli vihannutkin Natashaa, kun tämä Pietarissa oli anastanut häneltä Boriksen niin ei hän nyt enää lainkaan muistellut koko asiaa, vaan toivoi sydämensä pohjasta, omaan tapaansa, hyvää Natashalle. Lähtiessään Rostovien luota Helena vei suojattinsa syrjään ja supatti hänelle:
— Veljeni oli eilen luonani päivällisellä. Olimme pakahtua nauruun. Poika rukka ei syönyt palaakaan, huokaili vain teitä muistellen, rakkaani. Il est fou, mais fou amoureux de vous, ma chère.[83]
Näistä sanoista lensi Natasha tulipunaiseksi.
— Kas miten rakkaani punastuu, punastuu! — puhui Helena. — Tulkaa joka tapauksessa. Vaikka jotakuta rakastattekin, rakkaani, ei silti tarvitse nunnana elää. Vaikkapa jo olisitte kihloissakin, niin pitäisi sulhasenne varmaankin parempana, että kävisitte seuroissa kuin että menehtyisitte ikävään.
"Hän siis tietää, että olen kihloissa; varmaankin on hän miehensä kanssa, tuon rehellisen Pierren kanssa, tästä puhellut, ja he ovat nauraneet minulle. Eihän se siis ole vaarallista", ajatteli Natasha. Ja Helenan lähettyvillä tuntui hänestä taas luonnolliselta ja yksinkertaiselta se, mikä äsken vielä oli tuntunut niin kauhealta.
"Ja hän on suuren maailman nainen, niin herttainen ja rakastaa minua kaikesta sydämestään. Ja miksen todellakin huvittelisi?" ajatteli Natasha, katsellen ihmettelevät silmät selällään Helenaa.
Puolisten aikoihin palasi Maria Dmitrijevna vanhan ruhtinaan luota. Hän oli kiihtyneen ja alakuloisen näköinen, sillä hän oli nähtävästi joutunut ottelussa alakynteen. Kun kreivi häneltä kysyi, miten oli käynyt, vastasi hän vain lyhyesti, että asiat ovat hyvällä tolalla ja lupasi seuraavana päivänä kertoa tarkemmin. Kuultuaan kreivitär Besuhovin käynnistä ja illatsuun kutsuista Maria Dmitrijevna lausui:
— En pidä kreivitär Besuhovin tuttavuudesta enkä neuvo muitakaan hänen seuraansa pyrkimään; mutta jos kerran olet luvannut mennä, niin mene, haihtuvathan surusi hetkeksi.