XIII.
Kreivi Ilja Andrejevitsh vei tyttärensä kreivitär Besuhovin illatsuun. Vieraita oli joltisen paljon, mutta Natasha ei tuntenut juuri ketään. Ilja Andrejevitsh huomasi pian ikäväkseen, että melkein kaikki vieraat, niin miehet kuin naisetkin, olivat tunnettuja vapaista elämäntavoistaan. Eräässä nurkassa istui m-lle Georges nuorten miesten ympäröimänä, seurassa oli myös muutamia ranskalaisia, muiden muassa Métivier, josta oli tullut läheinen ystävä Helenan taloon. Kreivi Ilja Andrejevitsh päätti olla pelaamatta korttia tänä iltana. Hän aikoi istua koko illan tyttärensä vieressä ja lähteä kotiin heti kun m-lle Georges oli lopettanut esityksensä.
Anatol seisoi oven pielessä, odotellen nähtävästi Rostoveja. Tervehdittyään kreiviä hän meni Natashan luo ja seurasi tätä vierashuoneeseen. Heti kun Natasha näki Anatolin, valtasi hänet sama tunne kuin teatterissakin: turhamaisuudesta johtuva mielihyvä, että miellytti tätä ja samalla pelko, ettei heidän välillään ollut minkäänlaista siveellistä väliaitaa.
Helena oli sangen iloinen Natashan tulon johdosta ja ihaili äänekkäästi tämän kauneutta ja pukuja. Heti Rostovien saavuttua poistui m-lle Georges vierashuoneesta muuttaakseen pukua. Palvelijat alkoivat järjestellä tuoleja, ja vieraat siirtyivät paikoiltaan. Anatol siirsi tuolin Natashalle ja aikoi itse istuutua hänen viereensä, mutta vanha kreivi oli varuillaan ja ehätti hänet. Anatol istuutui heidän taakseen.
M-lle Georges ilmestyi vierashuoneeseen ja asettui luonnottomaan asentoon hänelle varatulle paikalle nojatuolien väliin. Hänen täyteläät, kuopalliset käsivartensa olivat aivan paljaat, ja toiselle olalleen hän oli heittänyt punasen saalin. Kuului riemastunutta supatusta.
M-lle Georges katsahti ankaran synkkänä yleisöön ja alkoi ranskankielellä lausua jotain runoa, missä puhuttiin äidin ja pojan välisestä rikollisesta rakkaudesta. Väliin paisutti hän ääntään, väliin kuiskasi, kohottaen juhlallisena päänsä; väliin hän kokonaan vaikeni ja alkoi sitten sähisten kuiskia, mulkoellen silmillään.
— Adorable, divin, delicieux![84] — kuului joka taholta.
Natasha katseli täyteläistä näyttelijätärtä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tunsi taas avuttomana joutuneensa siihen kummalliseen, järjettömään maailmaan, joka oli niin vieras hänen entisyydelleen ja missä ei saattanut tietää, mikä oli pahaa, mikä hyvää, mikä järkevää, mikä järjetöntä. Hänen takanaan istui Anatol, ja tuntien hänen läheisyytensä hän odotti jotain.
Ensimäisen runon jälkeen nousi yleisö paikoiltaan, ympäröi lausujan ja kiitteli häntä ihastuksissaan.
— Miten hän on ihana! — sanoi Natasha isälleen, joka oli noussut paikaltaan muiden mukana ja läheni näyttelijätärtä.
— Ei minun mielestäni, kun teitä katselen, — sanoi Anatol, seuraten Natashaa. Ainoastaan Natasha kuuli hänen sanansa. — Olette hurmaava... Siitä hetkestä, jolloin teidät ensi kerran näin, en ole lakannut...
— Menkäämme, menkäämme, Natasha, — sanoi kreivi, joka oli palannut tytärtään etsimään. — Miten ihana!
Natasha ei vastannut mitään, katseli vain kysyvän ihmettelevin silmin isäänsä.
Jonkun ajan kuluttua m-lle Georges poistui seurasta, ja Helena vei vieraansa saliin.
Kreivi aikoi myös lähteä, mutta Helena rukoili häntä jäämään, sillä muuten hän sanoi tilapäisten tanssiaisten olevan pilalla. Rostovit jäivät. Anatol pyysi Natashan valssiin, likisteli tämän käsiä ja uumia ja sanoi, että hän on hurmaava ja että hän häntä rakastaa. Ekosesin tanssi Natasha taas Anatolin kanssa. Kun he jäivät kahden, ei Anatol puhunut sanaakaan, katseli vain Natashaa. Natashasta tuntui kuin olisi hän unessa nähnyt sen, mitä Anatol hänelle sanoi valssin aikana. Ensimäisen kuvion loputtua puristi Anatol taas Natashan kättä. Natasha katsahti häneen säikähtynein silmin, mutta Anatolin ilme oli niin hellän hymyilevä, ettei Natasha voinut sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Natasha loi silmänsä maahan.
— Älkää puhuko minulle sellaisia: olen kihloissa ja rakastan toista, — sanoi Natasha hätäisesti ja vilkasi samalla Anatoliin.
Anatol ei hämmentynyt eikä suuttunut Natashan sanoista.
— Älkää puhuko minulle siitä. Mitä se minua liikuttaa? — sanoi Anatol. — Sanon vain että olen järjettömästi teihin rakastunut, järjettömästi. Onko se minun syyni, että te olette hurmaava? Nyt on meidän vuoro.
Natasha oli kiihtynyt ja eloisa. Hän katseli suurin, säikähtynein silmin ympärilleen ja oli tavallista iloisempi. Hän ei suuriakaan käsittänyt illan tapahtumista. Tanssittiin ekosesi ja iso-isä; isä ehdotti kotiin lähtöä, Natasha pyysi jäämään. Hän tunsi Anatolin katseen seuraavan itseään koko illan. Sitten muisti hän, että oli saanut isältä luvan mennä naistenhuoneeseen pukuaan korjaamaan. Helena oli tullut hänen jälissään ja puhunut nauraen veljensä rakkaudesta. Pienessä arkihuoneessa oli hän taas tavannut Anatolin. Sitten oli Helena yhtäkkiä kadonnut, ja hän oli jäänyt kahdenkesken Anatolin kanssa. Tämä oli tarttunut hänen käteensä ja sanonut hellällä äänellä:
— En voi tulla teidän luoksenne, mutta saanhan toki joskus tavata teidät? Rakastan teitä mielettömästi. Saanhan joskus?... — Ja hän levitti kätensä sulkeakseen häneltä tien ja siirsi kasvonsa liki hänen kasvojaan.
Anatolin suuret loistavat silmät olivat niin lähellä Natashan silmiä, ettei tämä muuta saattanut nähdä kuin nuo silmät.
— Nathalie? — kuiskasi Anatolin kysyvä ääni, ja joku puristi kovin Natashan käsiä. — Nathalie?
"En käsitä mitään, minulla ei ole mitään sanottavaa", sanoi Natashan katse.
Kuumat huulet painuivat Natashan huulille, ja samalla tunsi hän taas olevansa vapaa. Huoneessa kuului Helenan askelia ja hameen kahinaa. Natasha vilkasi ensin Helenaan, sitten punakkana ja vapisevana Anatoliin säikähtyneen kysyvästi ja lähti ovea kohti.
— Yksi sana, ainoastaan yksi sana, Jumalan nimessä, — puhui Anatol.
Natasha pysähtyi. Hän olisi välttämättömästi tahtonut kuulla tuon sanan, joka olisi saattanut selittää kaiken mitä oli tapahtunut ja johon hän olisi tahtonut antaa vastauksen.
— Nathalie, yksi sana, ainoastaan yksi sana, — toisteli Anatol yhä, sillä hän ei nähtävästi tietänyt, miten olisi jatkanut. Tätä hoki hän siksi kunnes Helena saapui heidän luokseen.
Helena vei Natashan vierashuoneeseen, ja Rostovit lähtivät kotiin ennen illallista.
Natasha ei nukkunut koko yönä: häntä vaivasi ratkaisematon kysymys, kumpaako rakasti; Anatoliako vaiko ruhtinas Andreita. Ruhtinas Andreita hän rakasti — hän tunsi selvästi, miten palavasti rakasti. Mutta hän rakasti myös Anatolia, sitä ei ollut epäileminenkään. "Olisiko muuten tämä kaikki saattanut tapahtua?" — hän ajatteli. "Koska tämän jälkeen saatoin hymyllä vastata hänen hymyynsä, kun hän heitti hyvästejä; koska saatoin mennä niin pitkälle, niin onhan selvä, että häntä rakastin ensi näkemältä. Hän on siis hyvä, jalo ja kaunis, häneen ei voinut olla rakastumatta. Mitä on minun tehtävä kun rakastan häntä ja rakastan toistakin?" — puheli Natasha itselleen, löytämättä vastausta näihin kauheisiin kysymyksiin.