XIV.
Tuli aamu huolineen ja hommineen. Kaikki nousivat, alkoivat liikkua ja puhella. Taas tulivat ompelijattaret, taas tuli Maria Dmitrijevna, ja kutsuttiin teelle. Pyörein rauhattomin silmin katseli Natasha kaikkia aivan kuin hän olisi tahtonut torjua jokaisen häneen suunnatun katseen ja koetti olla entisensä kaltainen.
Eineen jälkeen Maria Dmitrijevna (tällöin oli hän aina paraimmalla tuulella) istuutui nojatuoliinsa ja kutsutti luokseen kreivin ja Natashan.
— No, ystävät rakkaat, nyt olen asian aprikoinut pitkin ja poikki, kuulkaa siis neuvojani, — hän alkoi. — Eilen olin, kuten tiedätte, vanhan ruhtinaan luona. Hän huutamaan, mutta ei minua niin peloiteta! Latelin hänelle koko totuuden!
— Entäs hän? — kysyi kreivi.
— Hänkö? puolihullu ... ei tahtonut kuunnella. Mutta jättäkäämme jo koko juttu, näinkin jo olemme tyttö rukkaa kiusanneet. Neuvoni on tällainen: ajakaa asianne ja lähtekää kotiin Otradnoon ... ja odottakaa siellä...
— Ah, ei! — huudahti Natasha.
— Ei, matkustakaa, — sanoi Maria Dmitrijevna. — Ja odottakaa siellä. Jos sulhanen nyt saapuu tänne, niin syntyy ankara riita. Mutta kyllä hän täällä kahdenkesken vanhuksen kanssa asiat järjestää ja saapuu sitten sinne.
Ilja Andrejevitsh hyväksyi heti ehdotuksen, sillä hän käsitti heti sen järkevyyden. Jos vanhus taipuu, niin hauskempi on lähteä sitten tervehtimään häntä Moskovaan tai Lisijagoriin; jollei hän taas taivu, niin saattaa vihkiminen tapahtua ainoastaan Otradnossa.
— Oiva neuvo, — hän sanoi. — Minua vaan harmittaa että menin häntä tapaamaan ja vein hänetkin mukanani, — jatkoi vanha kreivi Natashaa osoittaen.
— Ei, miksi harmitella? Kun kerran täällä olitte, niin oli käynti välttämätön. Jollei hän tahtonut, niin on se hänen asiansa, — puhui Maria Dmitrijevna, etsien jotain käsityölaukustaan. — Ja kapio on hankittava, miksi siis enää viivyttelisitte; ja jos jotain puuttuu, niin kyllä teille lähetän. Vaikka mielelläni olisin teidät täällä pitänytkin, niin lähtekää sittenkin.
Löydettyään laukustaan sen, mitä oli etsinyt, hän antoi sen Natashalle. Se oli kirje ruhtinatar Marialta.
— Sinulle kirjoittaa. Miten hän on tuskissa raukka! Hän pelkää, että luulet, ettei hän sinua rakasta.
— Ei hän minua rakastakkaan, — sanoi Natasha.
— Olehan, älä puhu sellaista, — tuiskasi Maria Dmitrijevna.
— En usko ketään; tiedän, ettei hän minua rakasta, — sanoi Natasha rohkeasti, ottaen kirjeen Maria Dmitrijevnalta. Hänen kasvoilleen ilmestyi kuivan päättäväinen ilme, joka saattoi Maria Dmitrijevnan tuijottamaan häneen ja yrmistämään kulmiaan.
— Kuulehan tyttöseni, älä vastaa tuolla lailla! Puhun aina totta! Kirjoita vastaus.
Natasha ei vastannut sanaakaan ja meni omaan huoneeseensa lukemaan ruhtinatar Marian kirjettä.
Ruhtinatar Maria kirjoitti olevansa epätoivossa heidän välilleen sattuneen väärinkäsityksen johdosta. Isänsä tunteista välittämättä pyysi hän Natashaa uskomaan että hän ei saata olla rakastamatta veljensä valittua, tuon veljensä, jonka onnelle hän on valmis uhraamaan kaikkensa.
"Muuten", — hän kirjoitti, — "älkää luulko, että isäni teitä vihaa. Hän on sairas ja vanha mies, jolle täytyy antaa anteeksi. Mutta hän on hyvä, jalomielinen ja on rakastava sitä, joka tekee hänen poikansa onnelliseksi." Sitten pyysi ruhtinatar Maria vielä, että Natasha määräisi ajan, milloin he saattaisivat taas toisensa tavata.
Luettuaan kirjeen Natasha istuutui kirjoituspöydän ääreen laatiakseen vastauksen. "Chère princesse", kirjoitti hän koneellisen nopeasti ja pysähtyi miettimään. Mitä saattoikaan hän kirjoittaa eilisten tapahtumain jälkeen? "Niin, niin, se on ollutta ja mennyttä, nyt on kaikki toisin", hän ajatteli. "Välit Andrein kanssa ovat katkaistavat. Tokkohan sentään? Tämä on kauheata!" Ja vapautuakseen näistä kauheista ajatuksista Natasha lähti Sonjan luo ja alkoi yhdessä hänen kanssaan selailla kuosilehtiä.
Puolisten jälkeen vetäytyi Natasha huoneeseensa ja alkoi taas lukea ruhtinatar Marian kirjettä. "Onko siis kaikki jo lopussa?" hän ajatteli. "Näinkö pian siis kaikki kävi ja koko entisyys on siis mennyttä!" Hänen mieleensä syöksähtivät entiset muistot ja rakkaus ruhtinas Andreihin, mutta samalla hän tunsi rakastavansa Anatol Kuraginia. Hän oli taas mielikuvissaan ruhtinas Andrein vaimona ja tunsi tuota niin usein kuvittelemaansa onnea, mutta samalla hän kiihtyneenä yksityisseikkoja myöten eli uudelleen eilisen kohtauksensa Anatolin kanssa?
"Miksei saata rakastaa molempia?" ajatteli hän toisinaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan. "Silloin vasta olisin täysin onnellinen; mutta nyt on minun valittava, ja onnelliseksi tullakseni tarvitsen molemmat. Mutta Andreille on minun joko kaikki ilmaistava tai kaikki häneltä salattava. Kumpaakaan en saata tehdä. Anatolin kanssa ovat taas välini selvät. Mutta näinkö siis iäksi jätän ruhtinas Andrein rakkauden ja onnen, joka niin kauvan on täyttänyt sydämeni?"
— Neiti, — kuiskasi salaperäisen näköisenä eräs palvelustyttö ja hiipi huoneeseen. — Eräs mies käski antamaan tämän teille. — Hän antoi Natashalle kirjeen.
— Mutta, Jumalan nimessä... — puheli tyttö. Silloin oli Natasha jo avannut kirjeen ja luki Anatolin rakkauskirjettä, josta hän ei käsittänyt sanaakaan, sen vain käsitti, että kirje oli häneltä, siltä mieheltä, jota hän rakasti. "Niin, rakastan häntä, eihän olisi muuten saattanut tapahtua, mitä tapahtunut on? Enhän muuten saattaisi nyt lukea hänen kirjoittamaansa rakkauskirjettä?"
Vapisevin käsin piteli Natasha tätä intohimoa uhkuvaa rakkauskirjettä, jonka Dolohof Anatolin pyynnöstä oli kirjoittanut, ja sitä lukiessaan hän oli kuulevinaan kaikuja omista tunteistaan.
"Eilen illalla ratkaistiin minun kohtaloni: joko saan teidät omakseni tai peityn mustiin multiin. Muuta mahdollisuutta ei ole", alkoi kirje. Sitten hän kirjoitti tietävänsä, etteivät Natashan vanhemmat salli hänen naida Natashaa, että on olemassa salaisia syitä, jotka hän ilmoittaa ainoastaan Natashalle, mutta jos Natasha häntä rakastaa ja suostuu hänen ehdotukseensa, niin ei mikään ihmisvoima voi riistää heiltä autuaallista onnea. Rakkaus voittaa kaikki esteet. Hän ryöstää Natashan ja vie hänet maailman ääriin.
"Niin, niin, rakastan häntä!" ajatteli Natasha lukiessaan kahdenteenkymmenenteen kertaan kirjettä ja etsien sen jokaisesta sanasta joitain erityisen syviä ajatuksia.
Sinä iltana lähti Maria Dmitrijevna Arharovien luo ja pyysi tyttöjä mukaansa, Natasha sanoi päätään kivistävän ja jäi kotiin.