XV.
Palattuaan kotiin illalla myöhään Sonja meni Natashan huoneeseen ja huomasi kummakseen, että tämä nukkui vaatteissaan sohvalla. Pöydällä sohvan vieressä oli levällään Anatolin kirje. Sonja otti kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Hän luki ja katsahti vähäväliä nukkuvaan Natashaan saadakseen hänen ilmeestään selityksen kirjeen sisällölle; mutta minkäänlaista selitystä hän ei saanut. Natashan ilme oli tyynen rauhallinen ja onnellinen. Sonja vaaleni ja vapisi pelosta ja mielenliikutuksesta. Hän painoi käden sydämelleen, ettei pakahtuisi, heittäytyi nojatuoliin ja hertyi hillittömään itkuun.
"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat saattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan ruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin? Kuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo Nikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän Natashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä, eilen ja tänään", ajatteli Sonja: "mutta mahdoton on uskoa, että Natasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt, keneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta loukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä."
Sonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan kasvoja.
— Natasha! — lausui hän hiljaa.
Natasha heräsi ja huomasi Sonjan.
— Oletko jo palannut?
— Olen — vastasi Sonja hiljaa.
Natasha hymyili riemastuneena.
— Ei, Sonja, en voi enää! — hän sanoi. — En voi enää sinulta salata. Tiedä, me rakastamme toisiamme!... Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti kirjeen... Sonja...
Sonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin ystävättäreensä.
— Entäs Bolkonski? — hän sanoi.
— Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! — sanoi Natasha. — Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on...
— Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?
Natasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän kysymystä.
— Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.
— Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, — sanoi Natasha, ärtyen hetkeksi.
— Ei, en voi tätä uskoa, — toisti Sonja. — En käsitä. Miten saatoit kokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä... Olethan vasta kolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket leikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin...
— Kolme päivää, — sanoi Natasha. — Minusta tuntuu että olen jo sata vuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole rakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan, istuuduhan tähän. — Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.
— Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen rakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin tunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin etten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen teen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? — puheli Natasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.
— Mutta ajattele toki, mitä teet, — puhui Sonja, — minä en saata jättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet... Miten saatoit mennä niin pitkälle? — puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.
— Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma ettet tätä käsitä: rakastan häntä!
— Mutta minä en salli, kerron kaikki! — huusi Sonja kyyneleet silmissä.
— Kuinka saatat, Jumalan nimessä... Jos kerrot, niin olet vihamieheni, — sanoi Natasha. — Tahdotko tuottaa minulle onnettomuutta; tahdotko, että meidät erotetaan toisistamme?
Nähtyään Natashan kauhun Sonja alkoi itkeä häpeästä ja säälistä.
— Mutta mitä on sitten tapahtunut teidän keskenne? — Sonja kysyi. — Mitä hän on sinulle sanonut? Miksei hän ole tullut tänne?
Natasha ei vastannut.
— Jumalan nimessä, Sonja, älä sano kenellekään, älä kiusaa minua, — rukoili Natasha. — Muista, että tällaisiin asioihin ei pidä sekaantua. Tunnustin sinulle...
— Mutta miksi tämä salaperäisyys? Miksei hän tule tänne? — kyseli Sonja. — Miksei hän suoraan pyydä kättäsi? Onhan ruhtinas Andrei antanut sinulle täyden vapauden. Jos siis haluat, niin... Mutta minä en luota häneen. Ajattele itse, Natasha, minkälaisia salaisia syitä saattaa olla?
Natasha katseli ihmettelevin silmin Sonjaa. Hän tuli nähtävästi itsekin vasta ensi kerran ajatelleeksi tätä asiata ja siksi hän ei tietänytkään, mitä olisi vastannut.
— Minkälaisia syitä, en todellakaan tiedä. Mutta kyllä syitä täytyy olla!
Sonja huoahti ja ravisti epäilevästi päätään.
— Jos olisi olemassa syitä ... alkoi Sonja.
Mutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan epäilevän.
— Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata, käsitätkö? — huudahti Natasha.
— Rakastaako hän sinua?
— Rakastaako? — toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären järjen lyhyys häntä säälitti. — Luithan hänen kirjeensä, olethan nähnyt hänet?
— Mutta jos hän on konna?
— Hän! ... konna? Jospa tietäisit! — puhui Natasha.
— Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava aikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan, niin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, — sanoi Sonja päättävästi.
— Mutta minä en voi elää hänettä! — huudahti Natasha.
— Natasha, en käsitä sinua. Mitä oikeastaan puhut! Muista isää, muista Nikolaita!
— En kenestäkään välitä, en rakasta ketään muuta kuin häntä. Kuinka rohkenet sanoa, että hän on konna? Etkö tiedä, että häntä rakastan? — huusi Natasha. Sonja, mene tiehesi! En halua kanssasi kiistellä; mene, Jumalan nimessä, mene: näethän miten kärsin, — kirkui Natasha ilkeästi hillityn ärtyisällä ja epätoivoisella äänellä. Sonja pyrskähti itkuun ja poistui huoneesta.
Natasha meni pöydän luo ja kirjoitti hetkeäkään miettimättä ruhtinatar Marian kirjeeseen vastauksen, jota ei ollut aprikoimallakaan aamulla saanut kyhätyksi. Tässä vastauksessaan Natasha lyhyesti ilmoitti ruhtinattarelle, että väärinkäsitykset heidän välillään nyt ovat hävinneet, että hän, Natasha, aikoo käyttää hyväkseen ruhtinas Andrein jalomielisyyttä ja pitää itsensä nyt vapaana, johon ruhtinas lähtiessään oli antanut vallan. Hän pyysi ruhtinattarelta anteeksi mahdolliset rikkomuksensa ja pyysi ruhtinatarta hänet unhottamaan. Ruhtinas Andrein vaimoksi hän ei mitenkään saata suostua. Kaikki tämä tuntui Natashasta tällä hetkellä niin helpolta, yksinkertaiselta ja selvältä.
Perjantaina piti Rostovien lähteä kotiin maalle, ja kreivi oli keskiviikkona lähtenyt näyttämään ostajalle Moskovan läheistä maatilaansa.
Samaksi päiväksi olivat Natasha ja Sonja kutsutut suurille päivällisille Karaginien luo, ja Maria Dmitrijevna saattoi heidät sinne. Täällä tapasi Natasha taas Anatolin, ja Sonja huomasi, miten he puhelivat keskenään jostain ja miten Natasha oli huolissaan, ettei heidän keskusteluaan kuultaisi. Natasha oli koko päivällisten ajan tavallista kiihtyneempi. Kun he olivat saapuneet kotiin, ryhtyi Natasha puhumaan asiasta, mikä oli heillä molemmilla sydämellä.
— Sinähän Sonja puhuit hänestä kaikenlaista pötyä, — alkoi Natasha lempeällä äänellä, kuten puhuvat lapset ollessaan kiitoksen kipeitä. — Puhuimme hänen kanssaan asiat selviksi tänään.
— No, mitä hän sanoi, mitä? Natasha, miten olen iloinen, kun et ole minulle vihainen. Kerro minulle kaikki, sano koko totuus. Mitä hän sinulle sanoi?
Natasha mietti:
— Voi, Sonja, jospa tuntisit hänet niin hyvin kuin minä tunnen! Hän sanoi... Hän kysyi minulta, minkälaisen lupauksen olin antanut Bolkonskille. Hän riemastui kun kuuli, että ero riippuu minusta.
Sonja huoahti surumielisesti.
— Ethän ole antanut rukkasia Bolkonskille, — hän sanoi.
— Kukapa tietää, kenties olenkin antanut! Kenties olenkin jo vapaa Bolkonskista. Miksi ajattelet minusta niin halpamielisesti?
— En mitään ajattele, en vaan saata tätä käsittää...
— Odotahan, Sonja, kaikki vielä käsität. Saatpa nähdä, millainen hän on miehekseen. Älä vain ajattele pahaa hänestä, älä myös minusta.
— En kenestäkään pahaa ajattele: rakastan kaikkia, säälin kaikkia. Mutta mitä on minun tehtävä?
Sonja pysyi lujana eikä antautunut Natashan hellän hyväilevään äänilajiin. Mitä pehmeämpi ja mairittelevampi oli Natashan ilme sitä vakavimmiksi ja ankarimmiksi muuttuivat Sonjan kasvot.
— Natasha, — sanoi Sonja, — pyysit, etten puhuisi sinulle tästä asiasta; mutta itse olet alkanut. Natasha, en luota häneen. Miksi tämä salaperäisyys?
— Taas, taas! — keskeytti Natasha.
— Natasha, pelkään puolestasi.
— Mitä tässä on pelättävää?
— Pelkään, että joudut turmioon, — sanoi Sonja päättävästi, säikähtäen itsekin sanojaan.
Vihan ilme välähti Natashan kasvoille.
— Haluankin turmiota, haluan, haluan, heti paikalla haluan. Se ei teitä koske. Ei ole se teille turmioksi, minulle, minulle. Jätä minut, jätä. Vihaan sinua.
— Natasha! — huudahti Sonja säikähtyneenä.
— Vihaan, vihaan! Olet vihamieheni iät kaiket!
Natasha juoksi huoneesta.
Hän ei enää puhunut tästä asiasta Sonjalle ja vältteli häntä. Kiihtyneen ihmettelevän ja syyllisen näköisenä kuljeskeli hän huoneesta toiseen, ryhtyen milloin mihinkin toimeen ja jättäen ne taas silleen.
Sonjan oli sydän pakahtua, mutta siitä huolimatta seurasi hän ystävättärensä jokaista askelta.
Eräänä aamuna — seuraavana päivänä piti kreivin saapua talonkaupoiltaan — huomasi Sonja, että Natasha oli taukoamatta katsellut vierashuoneen akkunasta kadulle, aivan kuin olisi jotakuta odotellut, ja sitten oli hän tehnyt kädellään jonkinlaisen merkin ohi ajavalle sotilashenkilölle, jonka Sonja oletti Anatoliksi.
Sonja alkoi entistä tarkemmin seurata ystävättärensä toimia ja huomasikin pian, että Natasha oli koko puolisten ajan ja illan omituisen luonnottomassa mielentilassa: kyselyihin hän vastaili umpimähkään, puheli katkonaisin, sisällyksettömin lausein ja naureskeli aiheetta kaikelle.
Iltateen jälkeen näki hän sisäkön hätäilevänä ja epäröivänä seisovan Natashan huoneen ovella. Hän päästi tytön huoneeseen ja jäi itse oven taakse kuuntelemaan. Hän kuuli että tyttö antoi Natashalle kirjeen.
Yhtäkkiä välähti Sonjan mieleen, että Natashalla oli tekeillä jokin kauhea suunnitelma. Hän koputti ovelle. Natasha ei avannut.
"Hän karkaa hänen kanssaan!" ajatteli Sonja. "Hän saattaa ryhtyä mihin tahansa. Tänään on hänen ilmeensä ollut erityisen huolestunut ja päättäväinen. Hän itki hyvästellessään setää", muisteli Sonja. "Niin, varmaankin karkaa hän Anatolin kanssa, mutta mitä on minun tehtävä? Setää ei ole täällä. Mitä on minun tehtävä? Kirjottaisinko Kuraginille ja vaatisin häneltä selvitystä? Mutta eihän hänen tarvitse vastata. Kirjoitanko Pierrelle, kuten ruhtinas Andrei käski onnettomuuden kohdatessa?... Mutta kenties hän onkin antanut rukkaset Bolkonskille, lähettihän hän eilen kirjeen ruhtinatar Marialle. Olisipa setä täällä..." Sonjasta tuntui kauhealta puhua asiasta Maria Dmitrijevnalle, joka niin rajattomasti luotti Natashaan. "Oli miten oli", ajatteli Sonja seistessään pimeässä käytävässä: "nyt jos milloinkaan on minun aika osoittaa, että muistan hyväntekijöitäni ja rakastan Nikolaita. Ei, vaikka kolmeen vuorokauteen en saisi silmääni ummistaa, niin sittenkään en poistu tästä käytävästä. Pidätän hänet väkisin enkä anna perheen joutua häpeään", päätteli Sonja.