XVI.
Anatol oli viime ajat asustanut Dolohovin luona. Karkaamissuunnitelman oli Dolohof jo muutama päivä sitten laatinut, ja sinä päivänä, jolloin Sonja oli kuunnellut Natashan oven takana, piti yritys toteutettaman. Natashan piti kymmeneltä illalla olla Maria Dmitrijevnan pihanpuoleisen käytävän luona, mistä Anatolin sitten piti hänet noutaa rekeen. Kolmivaljakolla piti sitten ajettaman 60 virstaa Kamenka nimiseen kirkonkylään, missä virkaheitto pappi odotteli vihittäviä. Kamenkassa oli odottamassa valjakko, jolla piti kiidettämän Varsovan tielle ja sieltä sitten kievarikyydillä ulkomaille.
Anatolilla oli passi, lupakirja hevosten saantia varten ja kaksikymmentä tuhatta ruplaa rahaa, joista Helena oli antanut kymmenentuhatta ja Dolohof hankkinut loput.
Dolohovin asunnon etuhuoneessa teekeittiön ääressä istui kaksi todistajaa: Hvostikof, entinen kirjuri, jota Dolohof käytti kätyrinään pelihommissaan, ja Makarin, virkaheitto husaari, hyväsydäminen lallus, joka oli rajattomasti kiintynyt Kuraginiin.
Suuressa työhuoneessaan, jonka seiniä peittivät persialaiset matot, karhuntaljat ja monenlaiset aseet, istui Dolohof avatun kaapin edessä, selaillen laskuja ja paperirahoja. Hänellä oli yllä itämainen matkapuku ja varsiniekkasaappaat. Anatol tuli virkapuku levällään etuhuoneesta ja meni työhuoneen läpi takahuoneeseen, missä hänen ranskalainen palvelijansa Dolohovin palvelijain avustamana täytteli viimeisiä matkalaukkuja. Dolohof luki rahoja ja merkitsi summat muistikirjaansa.
— No, — hän sanoi. — Hvostikoville pitää antaa kaksi tuhatta.
— Anna pois, — sanoi Anatol.
— Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua empimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, — sanoi Dolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. — Ovatko oikeat?
— Ovat, tietenkin ovat, — sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut kuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja hymyili.
Dolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti hymyillen.
— Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! — hän sanoi.
— Hölmö! — sanoi Anatol. — Älä lörpöttele. Jospa tietäisit... Piru ties, mitä tämä oikeastaan on!
— Sittenkin, heitä, — sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole leikin asia.
— No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! — sanoi Anatol kulmiaan yrmistäen. — Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä jaarituksiasi. — Ja hän poistui taas huoneesta.
— Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: — en laske leikkiä, puhun vakavasti. Tulehan tänne, tule.
Anatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta selvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.
— Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin leikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt? Kuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.
— Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle kiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.
— Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus: yritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se järjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian silleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin tekemisiin rikoslain kanssa...
— Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! — sanoi Anatol äkeissään. Olenhan sinulle jo selittänyt. Olenhan? — Ja hän toisti taas Dolohoville ainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena, kuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat mielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. — Olenhan sinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, — sanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, — niin olen vapaa. Jollen pääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei kukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä, älä!
— Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi...
— Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui huoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin Dolohovin eteen. — Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! — Hän tarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. — Ah! quel pied, ma chère, quel regard! Une déese!![85]
Dolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili kylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.
— Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?
— Mitäkö silloin? Mitä? — toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti tulevaisuutta ajatellessaan. — Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä silloin... Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! — Hän vilkasi kelloaan. — Jo on aika lähteä!
Anatol meni takahuoneeseen.
— No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? — huusi hän palvelijoille.
Dolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja juomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja Makarin istuivat teekeittiön ääressä.
Anatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän itsekseen supatti jotain hellän vienoa.
— Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! — huusi Dolohof viereisestä huoneesta.
— Ei haluta! — vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.
— Tulehan, Balaga on saapunut.
Anatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri, jolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta tuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä kolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli Balaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla oli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin paluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia pakoretkillä. Mustalaisnaisten ja "rouvasten" kanssa, kuten Balaga sanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja ajuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat "hänen herransa", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet pelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä menettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein juottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin paljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset kuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he usein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten kanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä retkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa alttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet piloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja tätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja jalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin kilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun takaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan "anna mennä! anna mennä!" vaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää kumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa jaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. "Todellisia herroja!" ajatteli Balaga.
Anatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen ajotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin he itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25 ruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden kanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän aina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten palvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin kolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi syvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein istumaan.
— Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän jalosukuisuutenne, — puhui Balaga. — Hevoset ovat aivan huvenneet, pitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.
Ja Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen ruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.
Balaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä oli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja harvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt turkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä verasta tehdyn viitan.
Hän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen, mustan kätensä.
— Fjodor Ivanovitshille! — hän sanoi kumartaen.
— Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.
— Terve, teidän jalosukuisuutenne, — sanoi Balaga Anatolille, joka samassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.
— Kysyn sinulta, Balaga, — alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan olkapäille, — sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi... Mitkä hevoset sinulla on?
— Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, — vastasi Balaga.
— Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa tunnissa on saavuttava perille? Mitä?
— Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? — sanoi Balaga silmää iskien.
— Halkasen tohnosi, jos ilvelet! — kirkasi äkkiä Anatol silmät muljollaan.
— Miksi ilveilisin, — sanoi ajuri naurahtaen. — Olenko säästellyt hevosiani, kun herraini etu vaatii? Parastamme me panemme, minkä koivista lähtee.
— No! — sanoi Anatol. — Istuudu sitten.
— Niin, istuhan! — sanoi Dolohof.
— Kyllä seisonkin, Fjodor Ivanovitsh.
— Olehan, istu, juo! — sanoi Anatol ja kaasi Balagalle suuren juomalasillisen madeiraa.
Ajurin silmät välähtivät viinin nähdessään. Kohteliaisuudesta hän ensin kielteli, mutta kolautti sitten lasin pohjaan ja pyyhki suunsa punaseen silkkiliinaan, jonka otti lakistaan.
— No milloin sitä sitten lähdetään, teidän jalosukuisuutenne?
— Niin ... (Anatol vilkaisi kelloaan) hetipaikalla lähdetään. Katsohan, Balaga. Luuletko ehtiväsi?
— Kun vaan lähtö onnistuu, niin miksipäs tuota ei ehdittäisi? — sanoi Balaga. — Tultiinhan kerran Tveristä seitsemässä tunnissa. Muistatteko vielä, teidän jalosukuisuutenne?
— Niin, tiedäs, kerran tulin joululle Tveristä, — alkoi Anatol hymyellen kertoa Makarinille, joka silmät heralla katseli sankariaan. — Uskotko, Makarka, henki ei tahtonut kulkea kun lensimme. Joutui kuormasto tiellemme, kahden kuorman yli ajoimme. Mitä?
— Mutta olipa minulla silloin myös hevoset, jatkoi Anatolin kertomusta Balaga. — Valjastin varsakkaat rautiaan sivuille, — Balaga kääntyi Dolohoviin, — uskotko, Fjodor Ivanovitsh, 60 virstaa pedot lensivät. En voinut enää pidellä ohjista, kädet kohmettuivat, oli kova pakkanen. Heitin ohjat. Ajattelin, pidelkää te, teidän jalosukuisuutenne. Heittäydyin itse reen pohjille. Ei tarvinnut siinä enää hoputtaa, pitele vain. Kolmessa tunnissa lensivät paholaiset. Ainoastaan vasen sivuhevonen kuoli.