XVII.
Anatol poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua yllä hopeavyöllä köytetty turkki ja päässä reimasti korvalle läsäytetty soopelinnahkainen lakki, joka sopi erittäin hyvin hänen kauniille kasvoilleen. Hän katsahti kuvastimeen, laittautui keikarimaiseen asentoon ja asettui sitten samaan asentoon Dolohovin eteen lasi kädessä.
— No, Fedja, hyvästi, kiitos kaikesta; hyvästi! — sanoi Anatol. — No, toverit, ystävät ... — hän mietti hetken, — minun ... nuoruuteni, jääkää hyvästi! — sanoi hän, Makariniin ja muihin huoneessa olijoihin kääntyen. Vaikka kaikkien pitikin seurata häntä matkalle, niin tahtoi Anatol tehdä tämän lähtöretken juhlallisen liikuttavaksi. Hän puhui harvalleen kovalla äänellä, rinta pystyssä ja heilutellen toista jalkaansa.
— Tarttukaa kaikki laseihinne, sinäkin Balaga. No, toverit, ystävät nuoruuteni aikojen, olemme elostelleet. Mutta milloinka taas tapaamme toisemme? Lähden vieraille maille. Olemme remuilleet; hyvästi pojat. Terveydeksi! Hurraa... — puhui Anatol, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen pirstaleiksi permantoon.
— Terveydeksenne, — sanoi Balaga, tyhjensi lasinsa ja pyyhki suunsa silkkiliinaan.
Makarin syleili kyynelsilmin Anatolia.
— Ah, ruhtinas, miten on ikävä sinusta erota, — hän sanoi.
— Matkalle, matkalle! — huudahti Anatol.
Balaga pujahti ovesta.
— Ei, seis, — sanoi Anatol. — Sulje ovi, istahtakaamme hetkeksi. Kas näin.
Ovi suljettiin, ja kaikki istuutuivat.
— No, nyt eteenpäin mars pojat! — sanoi Anatol nousten paikaltaan.
Anatolin lakeija Josef antoi laukun ja miekan herralleen, ja koko seurue poistui eteiseen.
— Mutta missä on turkki? — kysyi Dolohof. — Hoi Ignatka! Käyppä pyytämään Matrena Matvejevnalta turkki ja soopelinnahkainen hilkka. Olen kuullut kerrottavan, miten tyttöjä ryöstetään, — hän lisäsi silmää iskien. — Tyttöhän saattaa hädissään syöksähtää puolialastomana pakkaseen; jos sitten hieman myöhästyt, niin heti pillahtaa itkuun, muistuvat mieleen "pappa ja mamma", viluttaa ja takasin kotiin. Ota sinä mukaasi turkki, kääri heti tulemilta ja vie rekeen.
Palvelija toi ketunnahkaiset naisenturkit.
— Hölmö, käskinhan tuomaan soopelinnahkaiset, Hoi, Matrjeshka, soopelinnahkaiset, — huusi Dolohof niin että huoneet kajahtelivat.
Kaunis, laihahko mustalaisnainen, jolla oli kirkkaat, mustat silmät ja sinervän mustat, kiharat hiukset, juoksi kiireissään punanen saali harteilla ja soopelinnahkaiset naisenturkit käsivarrella.
— Mitäpä minä välitän, ota, ei tule surku, — puhui hän, häveten nähtävästi herraansa ja samalla surkeillen kalliita turkkeja.
— Kas näin, — Dolohof sanoi. — Ja sitten näin, — hän jatkoi, nosti kauluksen, kiinnitti leuvan alta, niin että ainoastaan osa tytön kasvoista jäi näkyviin. — Ja sitten näin, näetkös? — ja hän vei Anatolin kasvot kauluksen aukolle, näistä kiiluivat Matrjeshan hymyilevät silmät.
— No, hyvästi, Matrjesha, — sanoi Anatol ja suuteli mustalaistyttöä. — Ah, nyt ovat lystit täällä loppuneet! Tervehdi Stjeshkaa. No, hyvästi! Hyvästi, Matrjesha; toivota minulle onnea.
— No, antakoon Jumala teille, ruhtinas, paljon onnea, — sanoi Matrjesha.
Portaiden edessä oli kaksi kolmivaljakkoa, joita piteli kaksi nuorta ajuria. Balaga nousi etumaiseen rekeen ja alkoi kädet koholla kokoilla ohjia. Anatol ja Dolohof istuivat hänen rekeensä. Toiseen rekeen sijoittuivat Makarin, Hvostikof ja Anatolin palvelija.
— Ollaanko valmiit? — kysyi Balaga.
— Hoi menoon! — huudahti hän, kiertäen ohjat nyrkkiensä ympäri, ja valjakot lähtivät kiitämään pitkin Nikitskin puistokatua.
— Hei! Pois alta? Hei! — kirkuivat Balaga ja hänen vieressään istuva ajuri. Arbatin torilla tarttui reki vaunuihin, kuului rysäys, huutoja, mutta kolmivaljakko lensi pitkin Arbatia.
Ajettuaan parin kulmauksen välin Podvinskajaa pitkin Balaga alkoi pidätellä hevosia, käänsi takasin ja pysäytti valjakon Vanhan Tallikadun kulmaukseen. Nuori ajuri tarttui hevosten suupieliin, Anatol ja Dolohof lähtivät astumaan katukäytävää pitkin. Kun he olivat saapuneet portille, vihelsi Dolohof. Vihellykseen vastattiin, ja samassa töksähti kadulle sisäkkö.
— Tulkaa kartanolle, saattavat huomata; neiti tulee heti, — supatti sisäkkö.
Dolohof jäi seisomaan portille. Anatol seurasi sisäkköä kartanolle, kääntyi rakennuksen nurkan taa ja juoksi portaille.
Täällä seisoi Maria Dmitrijevnan jättiläismäinen ratsupalvelija Gavrila.
— Tulkaahan rouvan puheille, olkaa hyvä, — sanoi Gavrila jymeällä äänellään, ja asettui Anatolin eteen ovelle.
— Minkä rouvan puheille? — kysyi Anatol hätäisesti kuiskien.
— Tehkää hyvin, on käsketty viemään.
— Kuragin! takasin! — huusi samassa Dolohof. — Meidät on petetty! Takasin!
Dolohof otteli portilla talonmiehen kanssa, joka aikoi sulkea portin Anatolin jälkiin. Ponnistaen viimeiset voimansa riehtautui Dolohof talonmiehestä, tarttui pakenevan Anatolin käteen, vetäsi hänet portista, ja yhdessä alkoivat he sitten juosta valjakon luo.