XVIII.
Maria Dmitrijevna oli tavannut Sonjan itkemästä käytävästä ja pakoitti tämän tunnustamaan kaikki. Hän sieppasi Sonjalta Natashan kirjeen, luki sen ja meni sitten kirje kädessä Natashan huoneeseen.
— Kelvoton, hävytön, — sanoi hän Natashalle. — Suu poikki, en tahdo kuulla sanaakaan!
Hän töytäsi ihmettelevän Natashan luotaan ja sulki hänet huoneeseen. Talonmiehen käski hän päästää kartanolle ne miehet, jotka saapuisivat illalla, mutta sitten heti sulkemaan portit. Lakeija sai toimekseen tuoda vieraat hänen puheilleen. Itse istuutui hän sitten vierashuoneeseen odottelemaan ryöstäjiä.
Kun Gavrila tuli ilmoittamaan, että ryöstäjät olivat paenneet, yrmisti Maria Dmitrijevna kulmiaan, nousi seisaalleen ja alkoi kädet selän takana astella miettivänä pitkin permantoa. Kauvan asteli hän näin ja mietti, mihin hänen olisi ryhdyttävä. Puoliyön aikana otti hän avaimen taskustaan ja lähti astumaan Natashan ovea kohti. Sonja istui yhä käytävässä ja itki. "Maria Dmitrijevna, päästäkää minut Jumalan nimessä hänen luokseen!" — rukoili Sonja. Maria Dmitrijevna ei vastannut sanaakaan, avasi oven ja meni huoneeseen. "Hävyttömästi, alhaisesti... Minun talossani... Kelvoton tytön letukka... Isää vain käy sääliksi!" ajatteli Maria Dmitrijevna, koettaen vaimentaa kiukkuaan. "Käsken kaikkia vaikenemaan asiasta ja salaan asian isältä, vaikka vaikeaksi se käynee." Maria Dmitrijevna oli astunut vakavan päättäväisenä huoneeseen. Natasha lojui liikkumattomana sohvalla kädet silmillä. Hän oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun Maria Dmitrijevna oli lähtenyt huoneesta.
— Kaunis juttu, sangen kaunis! — sanoi Maria Dmitrijevna. — Minun talooni saapuvat rakastajat! Älä suotta teeskentele. Kuuntele kun sinulle puhun. — Hän nykäsi Natashaa käsivarresta. — Kuuntele toki, kun puhun. Olet itsesi häväissyt kuin mikäkin tytön letukka. Kylläpä sinulle näyttäisin, mutta käy isääsi sääli. Salaan häneltä koko asian.
Natasha lojui yhä entisessä asennossaan, mutta hänen ruumiinsa alkoi suonenvedon tapaisesti vapista. Hän oli tukehtua itkuun. Maria Dmitrijevna katsahti Sonjaan ja istuutui sohvalle Natashan viereen.
— Onnekseen pääsi hän kynsistäni, mutta kyllä minä hänet vielä tavoitan, — puhui Maria Dmitrijevna korkealla äänellään: — kuuletko, mitä puhun?
Hän pisti suuren kätensä Natashan pään alle ja käänsi tämän kasvot itseensä päin. Maria Dmitrijevna ja Sonja hämmästyivät nähdessään Natashan kasvot. Silmät kiiluivat kuivina, huulet olivat yhteen puserretut, posket kuopalla.
— Jättäkää mi ... nut ... mitä minusta ... minä kuolen... — puhui Natasha, riehtautui ilkeän nyrpeänä Maria Dmitrijevnalta ja heittäytyi entiseen asentoonsa.
— Natalia!... — sanoi Maria Dmitrijevna. — Tahdon sinun parastasi. Ole pitkälläsi, olehan, en sinuun koske, mutta kuuntele... En aijo puhua sinun syyllisyydestäsi, itse sen tiedät. No, niin! Mutta isäsi saapuu huomenna, mitä sanon hänelle? Mitä?
Taas alkoi Natashan ruumis hytkyä itkusta.
— No, jos hän saa tietää, jos veli, sulhanen!
— Minulla ei ole sulhasta, olen tehnyt eron, — kirkasi Natasha.
— Saman tekevä, — jatkoi Maria Dmitrijevna. — Mutta entäs kun saavat tietää; luuletko, että jättävät silleen? Ja entäs kun isäsi, tunnen hänet, vaatii hänet kaksintaisteluun, niin onko silloin hauska? Mitä?
— Ah, jättäkää minut, miksi tulitte häiritsemään? Miksi? miksi? kuka teitä pyysi? — huusi Natasha kohottautuen vuoteelle ja katsellen ilkeästi Maria Dmitrijevnaan.
— Mutta mitä sitten oikeastaan halusit? pauhasi Maria Dmitrijevna kiihtyneenä, — oletko täällä vankina ollut, vai kuinka? Ja kuka esti häntä tänne tulemasta? Miksi aikoi hän sinut viedä kuin minkäkin mustalaistytön? Ja jos hän sinut olisi onnistunut viemäänkin, niin luuletko, ettei häntä olisi löydetty? Kylläpä isäsi tai veljesi tai sulhasesi. Mutta hän on konna, lurjus, kuuletko!
— Hän on parempi teitä kaikkia! — kirkasi Natasha, nousten seisaalleen, — jollette olisi tulleet sotkemaan... Ah, Jumalani, mitä tämä on, mitä tämä on? Sonja, miksi? Menkää!...
Ja hän alkoi itkeä niin katkeran toivottomasti kuin itketään ainoastaan niitä suruja, joihin itse ollaan syypäät. Maria Dmitrijevna alkoi taas puhua, mutta Natasha kirkasi: "Menkää, menkää! te vihaatte minua kaikki ja halveksitte!" Ja hän heittäytyi taas sohvalle.
Maria Dmitrijevna koetti vielä jonkun aikaa pehmittää Natashan luontoa ja taivuttaa häntä siihen, että kaikki salattaisiin kreiviltä. Kukaan ei saisi tietää asiasta, jos Natasha vain suostuisi kaikki unohtamaan eikä olisi tietääkseenkään asiasta. Natasha ei vastannut. Ei hän itkenytkään, mutta häntä alkoi puistattaa ja viluttaa. Maria Dmiirijevna asetti patjan hänen päänsä alle, peitti hänet kahdella peitteellä ja toi hänelle lehmuskukkateetä. Mutta Natasha ei hievahtanutkaan.
— No, maatkoon sitten, — sanoi Maria Dmitrijevna, luullen Natashan nukahtaneen ja poistui huoneesta.
Mutta Natasha ei nukkunut, vaan lojui liikkumattomana ja kalpeana, tuijottaen suoraan eteensä. Koko yönä hän ei silmäänsä ummistanut, ei itkenyt eikä sanonut luotua sanaa Sonjalle, joka vähäväliä nousi vuoteeltaan ja tuli häntä katsomaan.
Seuraavana päivänä suuruksiin kreivi saapui kotiin matkaltaan kuten oli luvannutkin. Hän oli iloisella tuulella: talonkaupat olivat onnistuneet hyvin, niin ettei enää mikään estänyt kotiin lähtöä. Mielellään hän lähtikin tällä erää Moskovasta, sillä hänen oli kovin ikävä kreivitärtä. Maria Dmitrijevna riensi häntä kohtaamaan ja ilmoitti, että Natasha edellisenä päivänä oli äkkiä sairastunut. Lääkärikin oli käynyt, mutta nyt on jo pahin vaara ohi. Natasha ei sinä aamuna poistunut huoneestaan. Hän istui akkunan ääressä ja katseli rauhattomana suu nypyssä kiitäviä ajoneuvoja ja vilkasi hätäisesti taakseen, kun joku tuli huoneeseen. Hän odotteli nähtävästi tietoja Anatolilta ja oli varma, että tämä tulisi hänet noutamaan tai ainakin kirjoittaisi hänelle.
Kun kreivi tuli huoneeseen, kääntyi Natasha rauhattomana häneen, ja hänen kasvoilleen välähti taas äskeinen kylmä, jopa ilkeäkin ilme. Hän ei noussut edes isää tervehtimään.
— Mikä sinun on enkelini, — oletko sairas? — kysyi kreivi.
Natasha oli hetkisen vaiti.
— Sairas olen — hän sitten vastasi.
Kun kreivi levottomana kysyi, miksi hän on niin murtunut, ja onko kenties tapahtunut jotain hänen ja sulhasen välillä, vakuutteli Natasha, ettei mitään erikoista ollut tapahtunut, ja pyysi isää rauhoittumaan. Maria Dmitrijevnakin vakuutteli, ettei mitään ollut tapahtunut. Tämä epäilyttävä sairaus, tyttären murtunut mielentila ja Sonjan ja Maria Dmitrijevnan hämmästyneet kasvot saattoivat kreivin epäilemään heidän vakuutuksiaan ja lopulta hän huomasi selvästi, että hänen matkalla ollessaan oli tapahtunut jotain erikoista. Mutta hänestä tuntui niin kauhealta ajatella, että jotain häpeällistä olisi tapahtunut hänen lempityttärelleen, ja samalla oli hänen rauhallinen mielentilansa hänelle niin kallis, ettei hän tarkemmin ruvennut utelemaan, vaan koetti uskoa ettei todellakaan mitään erikoisempaa ollut tapahtunut. Sitä hän vain pelkäsi, että Natashan sairaus mahdollisesti viivyttää kotiin lähtöä.