XIX.
Heti kun Helena oli saapunut Moskovaan, alkoi Pierre miettiä, minne lähtisi; sillä hän ei hinnalla millään tahtonut asua vaimonsa kanssa saman katon alla. Natashan tapaaminen sai Pierren kiirehtimään aikeensa toteuttamista ja hän lähti Tveriin tapaamaan Josef Aleksejevitshin leskeä, joka oli luvannut luovuttaa mies vainajansa paperit.
Kun Pierre palasi takasin Moskovaan, annettiin hänelle Maria Dmitrijevnan kirje, jossa tämä pyysi Pierreä saapumaan kiireimmiten luokseen neuvottelemaan erittäin tärkeistä, ruhtinas Andreita ja tämän morsianta koskevista asioista. Pierre oli vältellyt Natashaa. Hän tunsi naineena miehenä olevansa liian lähellä ystävänsä morsianta. Mutta kohtalo vei hänet aina Natashan lähettyville.
"Mitä on sitten tapahtunut? Ja miksi tahtovat he neuvotella minun kanssani?" ajatteli Pierre hankkiutuessaan Maria Dmitrijevnan luo. "Kunpa vain ruhtinas Andrei pian saapuisi ja menisi tytön kanssa naimisiin", ajatteli hän istuessaan vaunuissaan.
Tverin puistokadulla kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltä.
— Pierre! Milloin olet saapunut? — huusi tuttu ääni. Pierre kohotti päänsä. Harmaa juoksijapari vilahti ohi. Ryöppynä sinkoili lumi reen keulaa vasten. Reessä istuivat Anatol ja hänen ainainen toverinsa Makarin. Anatol istui keikarimaisen suorana, sotilaan klassillisessa asennossa, pää hieman etukenossa. Majavannahkainen kaulus suojeli kasvojen alaosaa. Hänen kasvonsa olivat terveen punakat. Valkeatöyhtöinen sotilaslakki oli hieman toisella korvalla; toisella korvalla löyhyivät käherretyt, rasvatut vidin peittämät hiukset.
"Siinä on todellakin oikea viisas!" ajatteli Pierre, "ei ajattele koskaan hetken iloa edemmäs. Mikään ei saa häntä kuohumaan, ja siksi onkin hän aina iloinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Mitä antaisinkaan tullakseni hänen kaltaisekseen!" ajatteli Pierre kadehtien.
Kun Maria Dmitrijevnan palvelija eteisessä päästeli Pierren turkkia ilmoitti hän, että rouva pyysi vieraan saapumaan makuuhuoneeseen.
Kun Pierre avasi salin oven huomasi hän Natashan istuvan akkunan ääressä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja niiden ilme ilkeän ärtyinen. Hän katsahti Pierreen, yrmisti kulmiaan ja lähti huoneesta kylmän arvokkaana.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Pierre tultuaan Maria Dmitrijevnan makuuhuoneeseen.
— Kaunis juttu, — vastasi Maria Dmitrijevna: — viisikymmentäkahdeksan vuotta olen jo tässä maailmassa elänyt, mutta tällaista häväistystä en vielä ole kokenut.
Ja kun Pierre oli kunniasanallaan luvannut pitää tietonaan kaiken mitä kuulee, kertoi Maria Dmitrijevna, miten Natasha vanhempainsa tietämättä oli antanut rukkaset sulhaselleen, ja oli aikonut kreivin matkalla ollessa paeta Anatolin kanssa ja mennä salaa vihille. Kaikkeen oli alkusyynä ollut Helena, joka oli Natashan viekoitellut pauloihinsa ja tutustuttanut Anatoliin.
Pierre kuunteli niska kyyryssä ja suu avollaan Maria Dmitrijevnan kertomusta, eikä ollut uskoa korviaan. Miten saattoi ruhtinas Andrein morsian, tuo herttainen Natasha, jota hän niin rakasti, miten saattoi hän vaihtaa Bolkonskin tuohon Anatol hölmöön, joka sitäpaitsi jo oli naimisissa (Pierre tiesi Anatolin avioliittosalaisuuden)! Miten saattoi hän niin rakastua häneen, että suostui pakenemaan hänen kanssaan! — tätä ei Pierre saattanut mitenkään käsittää, eipä edes mielessään kuvitella mahdolliseksi.
Herttainen muisto Natashasta, jonka hän jo oli tuntenut lapsena, ei voinut sulautua Pierren sydämessä tähän alhaiseen, tyhmään ja julmaan kuvaan. Hän muisti vaimonsa. "Kaikki naiset ovat samallaisia", sanoi hän itselleen, ajatellen, ettei hän ole ainoa onneton, joka on sidottu kelvottomaan naiseen. Mutta siitä huolimatta hän itkuun pillahtamaisillaan surkutteli ruhtinas Andreita. Hänen kävi sääliksi tämän ylpeä luonne. Ja mitä enemmän hän surkutteli ystäväänsä sitä enemmän hän alkoi halveksia vieläpä inhotakin Natashaa, joka äsken salissa oli niin kylmän arvokkaana kulkenut hänen ohitseen. Pierre ei tietänyt, miten Natasha häpesi tällä hetkellä, miten hän oli toivoton ja halpa omissa silmissään. Hän ei tietänyt, että Natasha oli syytön tähän rauhallisen arvokkaaseen ja ankaraan kasvojensa ilmeeseen.
— Miten saattaisi hän mennä naimisiin? — tokasi Pierre kesken puheen. — Hän ei saata mennä naimisiin: hänellä on vaimo.
— Yhä parempaa, — sanoi Maria Dmitrijevna. — Se on vasta poika! Oikea konna! Mutta tyttö yhä vain odottaa, jo toista vuorokautta. Ainakin lakkaa hän nyt odottamasta. Hänelle pitää ilmoittaa asia.
Saatuaan tarkat tiedot Anatolin avioliitosta Maria Dmitrijevna purki sisunsa sättimällä Anatolin pataluhaksi. Sitten ilmoitti hän Pierrelle sen asian, mitä varten oikeastaan oli kutsunut hänet luokseen. Maria Dmitrijevna pelkäsi, että kreivi tai ruhtinas Andrei, jota joka hetki odoteltiin Moskovaan, saisivat jollakin tavalla tiedon asiasta ja vaatisivat Anatolin kaksintaisteluun. Siksi pyysi hän Pierreä toimittamaan kiireimmiten lankonsa Moskovasta ja käski sanomaan, ettei tämä milloinkaan tulisi hänen lähettyvilleen. Nyt vasta Pierre käsitti, mikä vaara odotti kreiviä, ruhtinas Andreita ja Nikolaita, ja hän lupasi täyttää Maria Dmitrijevnan pyynnön. Annettuaan lyhyet, selvät määräykset Maria Dmitrijevna päästi Pierren vierashuoneeseen.
— Ole varuillasi, ettei kreivi saa asiasta vihiä. Tekeydy aivan tietämättömäksi, — sanoi Maria Dmitrijevna lopuksi. — Itse menen ilmoittamaan Natashalle, että hänen on enää turha odottaa. Voit jäädä päivälliselle, jos sinua haluttaa, — huusi hän vielä Pierren jälkiin.
Vierashuoneessa kohtasi Pierre kreivin. Tämä oli hämmentynyt ja kiihtynyt. Natasha oli hänelle juuri ilmoittanut antaneensa rukkaset ruhtinas Bolkonskille.
— Huonosti ovat asiat rakkaani, huonosti, — sanoi hän Pierrelle. — Hukkaan joutuvat nämä tyttöset äidittä. Kadun, että lainkaan lähdinkään maalta. Kevennän teille sydämeni. Oletteko kuullut, että Natasha antoi rukkaset sulhaselleen neuvottelematta kenenkään kanssa. Totta puhuen, en koskaan erittäin iloinnut tästä avioliitosta. Tosin on hän hyvä mies, mutta olihan isä vastaan, eikä sellaisista liitoista koskaan tule onnellisia. Eihän Natashalta silti sulhasia puutu. Mutta sittenkin, olivathan he jo niin kauvan kihloissa; ja sopimatontahan on tehdä tällaisia päätöksiä isän äidin tietämättä! Ja nyt on tyttö sairas, ja Jumala tietää, mitä tästä vielä seuraa! Vaivaista on, kreivi, tyttöjen elämä äidittä...
Pierre huomasi, että kreivi oli aivan suunniltaan, ja siksi hän yrittikin siirtää keskustelua toisille aloille, mutta kreivi palasi yhä valittamaan surujaan.
Sonja tuli kiihtyneen näköisenä huoneeseen.
— Natasha ei ole aivan terve; hän on huoneessaan ja tahtoo tavata teitä. Maria Dmitrijevna on hänen luonaan ja hänkin pyytää teitä tulemaan.
— Niin, tehän olette Bolkonskin hyvä ystävä, varmaankin antaa hän teille jonkin tehtävän, — sanoi kreivi. — Ah, Jumalani, Jumalani! Miten kaikki oli hyvin!
Ja tarttuen harmaisiin harvenneisiin hiuksiinsa kreivi poistui huoneesta.
Maria Dmitrijevna oli ilmoittanut Natashalle, että Anatol on nainut mies. Natasha ei ottanut uskoakseen, vaan tahtoi kuulla asian Pierreitä. Sonja ilmoitti asian Pierrelle tämän mennessä käytävän kautta Natashan huoneeseen.
Kalpeana ja jäykän totisena istui Natasha Maria Dmitrijevnan vieressä ja loi Pierreen kuumeesta loistavat, kysyvät silmänsä. Hän ei hymyillyt, ei nyökäyttänyt päällään Pierrelle, katsoi vaan häneen totisena, ja hänen katseensa näytti kysyvän ainoastaan yhtä: oliko Pierre Anatolin ystävä, vaiko vihollinen niinkuin kaikki muutkin. Muuta ei hän näyttänyt Pierrestä välittävän.
— Hän tietää kaikki, — sanoi Maria Dmitrijevna, osoittaen Pierreä ja kääntyi sitten Natashaan. — Hän sanokoon, olenko puhunut totta.
Natasha vilkuili milloin yhteen, milloin toiseen aivan kuin koirain ja metsästäjäin ahdistama haavoittunut peto.
— Natalia Iljinitshna, — alkoi Pierre, luoden silmänsä maahan ja tuntien sääliä Natashaan. Hänestä tuntui sanomattoman vastenmieliseltä koskea tähän asiaan. — Onko se totta tai eikö ole, mielestäni pitäisi asian olla teille yhdentekevää, sillä...
— Eikö se siis olekkaan totta!
— On, totta se on.
— Onko hän jo kauvan ollut naimisissa? — kysyi Natasha, — kunniasananneko?
Pierre vakuutti kunniasanallaan.
— Onko hän vielä täällä? — kysyi Natasha hätäisesti.
— On, näin hänet äsken.
Natasha ei nähtävästi enää jaksanut jatkaa ja viittasi kädellään kaikkia poistumaan.