XX.
Pierre ei jäänyt päivälliselle, vaan poistui huoneesta ja lähti talosta. Hän lähti kaupungille etsimään Anatol Kuraginia. Hänen mielensä oli kuohuksissa, veri pakkautui sydämeen ja hänen oli vaikea hengittää. Vuorilta, mustalaisten luota, Comonenon luota ei Pierre häntä tavannut. Hän lähti klubiin. Täällä oli kaikki ennallaan: vieraat istuivat ryhmissä ja keskustelivat kaupungin tapahtumista. He tervehtivät Pierreä. Eräs palvelija, joka tunsi Pierren tuttavat ja tavat, tuli hänen luokseen, tervehti ja ilmoitti, että hänelle oli varattu paikka pienessä ruokasalissa. Samalla hän ilmoitti, että ruhtinas N.N. oli kirjastohuoneessa, mutta T.T. ei vielä ollut saapunut. Ilmoista puhuttaissa kysyi Pierreltä eräs hänen tuttavistaan oliko tämä kuullut, että Kuragin on ryöstänyt Natasha Rostovin. Hän sanoi kaupungilla asiasta puheltavan. Pierre löi asian leikiksi ja sanoi, että koko juttu on sulaa pötyä, sillä hän kävi aivan äsken Rostoveilla. Pierre kyseli kaikilta Anatolia. Joku sanoi, ettei hän vielä ollut saapunut, toinen taas, että hän pian saapuu. Pierrestä tuntui kummalta kun katseli tätä rauhallista, välinpitämätöntä joukkoa, joka ei edes aavistanut, mitä tällä hetkellä oli hänen sydämessään. Pierre käyskenteli salissa, odotti kunnes kaikki vieraat olivat saapuneet, mutta kun Anatolia ei kuulunut, lähti hän kotiin.
Anatol söi sinä päivänä päivällistä Dolohovin luona, ja täällä ystävykset neuvottelivat, miten saattaisivat parantaa pilaamansa asian. Anatolin mielestä täytyi hänen välttämättömästi tavata Natasha. Siksi hän illalla saapuikin sisarensa luo neuvottelemaan, miten tuon tapaamisen järjestäisi. Kun Pierre turhaan Anatolia etsittyään oli palannut kotiin, tuli palvelija ilmoittamaan, että Anatol Vasiljevitsh on kreivittären luona. Helenan vierashuone oli vieraita äärillään.
Pierre astui vierashuoneeseen ja tervehtimättä edes vaimoaan, jota ei vielä ollut tavannut Tveristä tulonsa jälkeen (hän vihasi vaimoaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen), hän meni suoraan Anatolin luo.
— Ah, Pierre, — sanoi kreivitär, mennen miehensä luo. — Etpä saata arvata, minkälaisessa pulassa on nykyään meidän Anatolimme...
Hänen lauseensa katkesi, kun hän näki, miten Pierre pää kumarassa, silmät säihkyen, varmoin, päättävin askelin lähestyi hänen veljeään. Hän tunsi tuon raivon ja voiman ilmeen miehensä kasvoilla, sillä samallaisena oli hän nähnyt hänet Dolohovin kaksintaistelun seuraavana aamuna.
— Missä te liikutte, siellä on saasta ja pahennus, — sanoi Pierre vaimolleen. — Anatol, tulkaa, minulla on teille puhuttavaa, — sanoi hän Anatolille ranskaksi.
Anatol vilkasi sisareensa ja nousi nöyränä seuratakseen Pierreä. Pierre tarttui hänen käteensä, riuhtasi luokseen ja poistui huoneesta.
— Si vous permettez dans mon salon,[86] — sähisi Helena kuiskaten; mutta Pierre ei vastannut hänelle, vaan kiiruhti huoneesta.
Anatol kulki Pierren jälissä kevyen reippaasti kuten ainakin, mutta hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme.
Kun he olivat tulleet työhuoneeseen, sulki Pierre oven ja alkoi puhua Anatolille katsomatta häneen.
— Te lupasitte naida kreivitär Rostovin ja aijotte ryöstää hänet.
— Rakkaani — vastasi Anatol ranskaksi (kuten Pierrekin oli alkanut), — en pidä velvollisuutenani vastata kysymyksiin, jotka tehdään tuollaisella äänenpainolla.
Pierren jo ennestäänkin kalpeat kasvot vääntyivät raivosta. Hän tarttui suurella kädellään Anatolin virkanutun kaulukseen ja alkoi puristella tätä puolelta toiselle. Anatolin kasvot ilmaisivat kauhun sekaista pelkoa.
— Kun sanon, että minulla on teille puhuttavaa... toisti Pierre.
— No, mitä nyt, tämä on tyhmää. Mitä? — puheli Anatol hypistellen revennyttä kaulustaan.
— Te olette konna, ilkiö, enkä käsitä, mikä saattaisi estää minua halkaisemasta teiltä kalloa tällä, — pauhasi Pierre, käyttäen näin taiteellista lausuntatapaa siksi että hän puhui ranskaa.
Hänellä oli kädessä raskas paperipainin, jonka oli nostanut lyömäasentoon. Samalla laski hän sen sentään takasin pöydälle.
— Lupasitteko naida hänet?
— Minä, minä, minä en aikonut; en ole muuten koskaan luvannutkaan, sillä...
Pierre keskeytti hänet.
— Onko teillä hänen kirjeitään? Onko kirjeitä? — kysyi Pierre lähestyen Anatolia.
Anatol vilkasi Pierreen, pisti heti kätensä povitaskuun ja kaivoi esille lompakkonsa.
Pierre otti kirjeen, heitti pöydän tieltään ja heittäytyi sohvalle.
— Je ne serai pas violent, ne craignez rien,[87] — sanoi Pierre, vastaten Anatolin säikähdykseen. — Niin, ensin kirjeet, jatkoi Pierre aivan kuin itsekseen muistellen tehtäviään. — Sitten, — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, — teidän on huomenna lähdettävä Moskovasta.
— Mutta kuinka minä saatan...
— Ja kolmanneksi, — jatkoi Pierre kuuntelematta Anatolin puhetta, — älkää puhuko sanaakaan kenellekään teidän ja kreivitär Rostovin välisistä suhteista. Tiedän, etten tätä voi teiltä kieltää, mutta jos teillä on hitunenkin kunniantuntoa... — Pierre kulki muutaman kerran nurkasta toiseen.
Anatol istui pöydän luona ja pureskeli nyrpeänä huuliaan.
— Ja ettekö te jo viimeinkin voi käsittää, että huvituksillanne riistätte toisilta onnen ja rauhan, että omien ilojenne tähden riistätte toisilta elämän. Huvitelkaa vaimoni kaltaisten naisten kanssa, siihen on teillä oikeus; sellaiset naiset tietävät mitä heiltä vaaditte. Heillä on kilpenään samallainen saastainen elämä kuin teilläkin. Mutta mennä pettämään naimislupauksilla kokematonta tyttöä, valehdella, varastaa, ryöstää... Ettekö käsitä että tämä on yhtä alhaista kuin vanhusten tai sylilasten kurittaminen!...
Pierre vaikeni hetkeksi ja katsahti Anatoliin, muttei enää vihaisena, vaan kysyvän tutkivana.
— Tätä en käsitä. Mitä? — sanoi Anatol, käyden yhä kopeammaksi kun huomasi Pierren vihan lauhtuvan. Sitä en tiedä enkä tahdo tietää, — sanoi hän Pierreen katsomatta. Hänen leukansa vapisi heikosti. — Mutta te lausuitte sellaisia sanoja kuin alhaista, konnamaista. Sellaista ei kunnon mies kärsi.
Pierre katsahti häneen ihmetellen eikä voinut käsittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti sanoillaan.
— Vaikka tämän sanoittekin kahdenkesken, — jatkoi Anatol, — niin sittenkään en voi...
— Tahdotteko hyvitystä? — sanoi Pierre pilkallisesti.
— Ainakin voitte peruuttaa sananne. Mitä? Jos tahdotte että täytän teidän toivomuksenne... Mitä?
— Peruutan, peruutan, — ehätti Pierre, — ja pyydän teiltä anteeksi. — Ja samalla vilkasi Pierre ratkenneeseen kaulukseen. — Ja rahoja annan, jos tarvitsette matkaa varten...
Anatol hymyili. Tämä arka, alhainen hymy, jonka Pierre muisti vaimostaan, saattoi hänet taas vihan vimmaan.
— Oh, tämä alhainen ja sydämetön rotu! — hän huudahti ja poistui huoneesta.
Seuraavana päivänä lähti Anatol Pietariin.