XXI.
Pierre lähti ilmoittamaan Maria Dmitrijevnalle, että tämän toivomus nyt oli täytetty. Koko talo oli kauhun ja hämmennyksen vallassa. Natasha oli kovin sairaana.
Maria Dmitrijevna kertoi Pierrelle syvänä salaisuutena, että Natasha kun oli kuullut, että Anatol oli nainut mies, oli nauttinut yöllä arsenikkia, jota oli hankkinut salavihkaa. Nautittuaan pienen annoksen myrkkyä oli hän kuitenkin niin säikähtänyt että herätti Sonjan ja ilmoitti hänelle tapahtuman. Heti oli ryhdytty tehokkaisiin toimenpiteisiin myrkyn vaimentamiseksi, ja nyt ei henki enää ollut vaarassa. Mutta silti oli hän niin heikko, ettei matkalle lähtöä voitu ajatellakaan, ja siksi oli lähetettykin hevoset noutamaan kreivitärtä kaupunkiin. Pierre tapasi menehtyneen kreivin ja itkusta uupuneen Sonjan, mutta Natashaa hän ei voinut tavata.
Sinä päivänä Pierre söi puolista klubissa. Kaikki puhuivat nyt Anatolin ryöstöyrityksestä. Pierre väitti itsepintaisesti koko juttua valeeksi. ja sanoi tämän huhun syntyneen siitä, että hänen lankonsa oli kosinut Natasha Rostovia, mutta saanut rukkaset. Pierre piti velvollisuutenaan salata asian oikean laidan ja puolustaa Rostovin perheen mainetta.
Kauhumielin odotteli Pierre ruhtinas Andrein paluuta ja pistäysi joka päivä vanhan ruhtinaan luo tiedustelemaan.
Neiti Bouriennelta oli vanha ruhtinas saanut tiedon kaupungilla kiertelevistä huhuista ja hän oli lukenut sen kirjeenkin, jossa Natasha ruhtinatar Marialle ilmoitti antavansa tämän veljelle rukkaset. Vanhus oli tavallista iloisempi ja odotteli kärsimättömänä poikansa tuloa.
Muutaman päivän päästä Anatolin lähdettyä sai Pierre ruhtinas Andreilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuneensa Moskovaan ja pyysi Pierreä poikkeamaan luokseen.
Heti kun poika oli saapunut, antoi vanha ruhtinas hänelle Natashan kirjeen, jonka neiti Bourienne oli puhaltanut ruhtinatar Marialta ja antanut vanhalle ruhtinaalle. Ja väritettynä kertoi sitten vanhus pojalleen koko pakenemisyrityksen.
Ruhtinas Andrei oli saapunut Moskovaan illalla myöhään, ja seuraavana aamuna saapui Pierre jo hänen luokseen. Pierre luuli tapaavansa ystävänsä jotenkin samallaisessa tilassa kuin oli Natashan tavannut, ja siksi hän kovin hämmästyikin kun vierashuoneeseen astuessaan kuuli ruhtinas Andrein työhuoneessaan kovaäänisen innostuneena puhelevan jostakin pietarilaisesta juorusta. Vanha ruhtinas ja joku outo henkilö keskeyttivät hänet vähäväliä. Ruhtinatar Maria tuli Pierreä tervehtimään. Hän huoahti, viitaten silmillään oveen, mistä kuului ruhtinas Andrein ääni, tahtoen täten nähtävästi ilmaista osanottonsa veljen suruun. Mutta Pierre huomasi hänen ilmeestään, että hän oli iloinen asian käänteestä ja siitä että Natashan uskottomuus niin vähän oli liikuttanut veljeä.
— Andrei sanoi tätä odottaneensakin, — sanoi ruhtinatar. — Tiedän, että hän ylpeydestä salaa tunteensa, mutta sittenkin on hän helpommin, monin kerroin helpommin kestänyt iskun kuin olin odottanut. Nähtävästi oli se niin sallittu...
— Mutta onko sitten kaikki auttamattomasti lopussa? — kysyi Pierre.
Ruhtinatar katsahti ihmetellen Pierreen. Hän ei lainkaan käsittänyt, miten saattoi sellaista kysyäkkin. Pierre meni työhuoneeseen. Ruhtinas Andrei oli aivan muuttunut entisestä. Hän näytti terveemmältä, mutta otsalle kulmain väliin oli ilmestynyt uurre, jota Pierre ei ennen ollut huomannut. Hänellä oli yllä siviilipuku, ja huitoen tarmokkain elein hän väitteli isänsä ja ruhtinas Meshtsherskin kanssa. Puhuttiin Speranskista ja hänen odottamattomasta Siperiaan lähettämisestään ja sen syistä. Häntä oli epäilty isänmaan kavalluksesta, ja juuri äsken oli saapunut Moskovaan tieto hänen kohtalostaan.
— Nyt syyttävät ja tuomitsevat häntä kaikki ne henkilöt, jotka kuukausi sitten häntä jumaloivat, — puhui ruhtinas Andrei, — ja ne, jotka eivät saattaneet käsittää hänen tarkoitusperiään. Sangen helppoa on tuomita epäsuosioon joutunutta henkilöä ja kuormittaa hänen hartioilleen toisten erehdykset; mutta minä väitän, että jos jotain kunnollista on toimitettu tämän hallituksen aikana, niin on kaikki hänen työtään, hänen ainoan...
Ruhtinas Andrei keskeytti puheensa Pierren nähtyään. Hänen kasvonsa vavahtivat, ja niille välähti ilkeä ilme.
— Ja jälkimaailma on tunnustava hänen ansionsa, — lopetti ruhtinas Andrei ja kääntyi sitten Pierreen.
— No, miten sinä jaksat? Yhä vain paisut, — puhui hän vilkkaasti, ja uusi kurttu hänen otsallaan kävi entistään syvemmäksi. — Kyllä, olen terve, — vastasi hän Pierren kysymykseen ja hymähti.
Ja Pierre käsitti selvästi hänen hymähdyksensä tarkoituksen: "olen terve, mutta ken välittää terveydestäni." Keskusteltuaan hetkisen Pierren kanssa teiden kehnoudesta Venäjällä, heidän yhteisistä tuttavistaan, joita hän oli tavannut Sveitsissä, ja poikansa kasvattajasta Desallesistä, jonka oli tuonut mukanaan ulkomailta, ruhtinas Andrei taas iski vanhusten puheisiin ja alkoi kiivaana puolustaa Speranskia.
— Jos hän olisi kavaltaja, ja jos olisi olemassa todisteita hänen salaisista suhteistaan Napoleoniin, niin kylläpä niistä maailmalle toitotettaisiin, — puhui ruhtinas Andrei kiihtyneen nopeaan. — Itse en pidä Speranskista enkä ole koskaan pitänyt, mutta minä rakastan totuutta. Pierre huomasi miten hänen ystävänsä, kuten oli ollut niin usein hänen itsensä laita, tahtoi kiivailla ja kiistellä vieraista ja vähäpätöisistä asioista, vaimentaakseen täten raskaita sydänsuruja.
Kun ruhtinas Meshtsherski oli lähtenyt, tarttui ruhtinas Andrei Pierren käsipuoleen ja vei hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli vuode vielä korjaamatta, ja permannolla lojui avattuja matkalaukkuja ja laatikoita. Ruhtinas Andrei meni eräälle matkalaukulle ja otti sieltä pienen lippaan. Lippaasta hän otti paperikäärön. Kaiken tämän hän toimitti sangen nopeasti ja sanaakaan sanomatta. Sitten nousi hän seisaalleen ja rykäsi. Hänen kasvonsa olivat synkät, huulet yhteen puserretut.
— Suo anteeksi että sinua vaivaan...
Pierre käsitti, että ystävä aikoi puhua Natashasta. Hänen leveille kasvoilleen ilmestyi säälin ja osanoton ilme. Tämä suututti ruhtinas Andreita, ja siksi hän kovalla äänellä jatkoi puhettaan ilkeän päättävästi:
— Olen saanut rukkaset kreivitär Rostovilta, ja huhu on kertonut, että sinun lankosi olisi häntä kosinut tai jotain sellaista. Onko se totta?
— Sekä totta että valetta, — alkoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet.
— Tässä ovat hänen kirjeensä ja muotokuvansa, — hän sanoi.
Hän otti paperikäärön pöydältä ja antoi Pierrelle.
— Anna tämä kreivittärelle, jos hänet tapaat.
— Hän on kovin sairaana, — sanoi Pierre.
— Hän on siis vielä täällä? — sanoi ruhtinas Andrei, — Entä ruhtinas Kuragin? — kysyi hän kiivaasti.
— Hän matkusti jo aikoja sitten. Kreivitär on ollut kuoleman kielissä...
— Säälin häntä suuresti, — sanoi ruhtinas Andrei.
Hän hymähti kylmän ilkeästi ja epämiellyttävästi, kuten oli tapana tehdä hänen isällään.
— Herra Kuragin ei siis pitänyt kreivitär Rostovia kätensä arvoisena? — sanoi ruhtinas Andrei.
Hän pärskyi nenällään, jonkun kerran.
— Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hänellä on jo vaimo, — vastasi Pierre.
Ruhtinas Andrei alkoi nauraa ilkeästi, muistuttaen taas isäänsä.
— Mutta missä hän nyt oleilee, tuo teidän lankonne, saanko kysyä? — sanoi ruhtinas Andrei.
— Hän lähti Piet ... en muuten varmaan tiedä, — sanoi Pierre.
— No, niin, vähät siitä — sanoi ruhtinas Andrei. — Sano kreivitär Rostoville, että hän on ollut aivan vapaa ja on vastakin, ja sano, että toivotan hänelle onnea ja menestystä.
Pierre otti paperikäärön. Ruhtinas Andrei katsoi vielä hetken ystäväänsä silmiin aivan kuin muistellen, eikö hänellä vielä olisi jotain sanottavaa, tai eikö kenties ystävällä olisi jotain huomautettavaa.
— Kuulkaahan muistatteko kun kiistelimme kerran Pietarissa, — sanoi Pierre, — muistattehan kun...
— Muistan, — vastasi ruhtinas Andrei kiireesti, — sanoin, että hairahtuneelle naiselle on annettava anteeksi, mutta en sanonut, että itse voin antaa. Minä en voi.
— Mutta eihän voi verrata tätä?... — sanoi Pierre.
Ruhtinas Andrei keskeytti hänet. Hän ärjäsi raa'asti.
— Niin, taas pyytää hänen kättään, olla jalomielinen ja muuta sellaista... Se olisi tosin jaloa, mutta minun luonnollani ei mennä sur les brisées de Monsieur.[88] Jos tahdot olla ystäväni, niin älä milloinkaan enää puhu tästä asiasta ... koko tästä asiasta. No, hyvästi. Annathan siis...
Pierre poistui huoneesta ja meni tapaamaan vanhaa ruhtinasta ja ruhtinatar Mariaa.
Vanhus näytti tavallista pirteämmältä. Ruhtinatar oli entisensä kaltainen, mutta Pierre huomasi sentään, että hänkin oli iloinen asiain käänteestä. Heitä tarkastellessaan Pierre käsitti, miten syvästi he halveksivat ja vihasivat Rostoveja, ja miten olisi ollut mahdotonta mainita edes sen nimeä, joka kehen tahansa saattoi vaihtaa ruhtinas Andrein.
Aterian aikana puheltiin sodasta, jonka alkaminen näytti välttämättömältä. Ruhtinas Andrei puhui taukoamatta, kiistellen milloin isänsä, milloin sveitsiläisen kasvattajan kanssa. Hän oli ylen pirteä ja eloisa, mutta Pierre tiesi sielulliset syyt tähän mielentilaan.