XIII.
Eräänä iltana, kun vanha kreivitär huokaellen ja puhkuen, yllä ainoastaan yönuttu, päässä pumpulikankainen yötanu, jonka alta näkyi ainoastaan pieni, valkea hiusmykyrä — tekotukkansa hän oli jo irroittanut — hartaaseen iltarukoukseen vaipuneena kumarteli jumalankuvien edessä, narahti ovi ja huoneeseen pyrähti Natasha, hänkin vain yönutussa ja tohveleissa, jotka oli pistänyt paljaisiin jalkoihinsa. Kreivitär vilkasi taakseen ja yrmisti kulmiaan. Hän oli juuri lopettamassa viimeistä rukoustaan: "Joko lie tämä vuode kuolinvuoteeni?" Hänen rukousmielialansa häiriytyi. Natasha oli punakka ja terhakka, mutta kun hän näki äidin rukoilevan pysähtyi hän juoksussaan, istahti kyykylleen ja sujautti kielen suustaan aivan kuin olisi itseään uhitellut. Huomattuaan äidin yhä jatkavan rukoilemista hän hiipi varpaillaan hiljaa vuoteen luo, riisui tohvelinsa ja hypähti tuohon vuoteeseen, jonka äiti rukouksessaan pelkäsi tulevan kuolinvuoteekseen. Tämä höyhenpatjainen vuode oli korkea, ja korvapatjoja oli viisi päällekkäin, jotka pienenivät alhaalta ylöspäin tornin muotoon. Natasha hypähti vuoteeseen, vaipui untuviin, kierähti jalkopäähän ja alkoi teuroa peitteen alla, kiertyi peitteeseen, taivutti polvensa leuvan alle, potki jaloillaan ja nauraa hihitti tuskin kuuluvasti, pistäen toisinaan päänsä peitteen alta ja vikisten äitiin ja taas peittyen huppeluksiin. Kreivitär lopetti rukouksensa ja lähestyi ankaran näköisenä vuodetta; mutta huomattuaan, että Natasha oli peitteen alla hän hymähti hyvänsuovasti.
— No, no, no, — sanoi äiti.
— Äiti, saanko puhella, saanhan? — sanoi Natasha. — No, tuonne kuoppulaiseen vielä kerran, no, vielä, ja sitten riittää. — Ja hän kiersi kätensä äidin kaulalle ja suuteli häntä leuvan alle. Hyväillessään äitiään näytti Natasha pitelevän häntä kovakouraisesti, mutta hän oli silti niin näppärä ja sulava liikkeissään, ettei milloinkaan häntä satuttanut, eivätkä hänen kepposensa äidistä tuntuneet vastenmielisiltä tai sopimattomilta.
— No, mistä nyt taas? — sanoi äiti saatuaan korvapatjat järjestykseen ja odotettuaan, kunnes Natasha päästi kätensä hänen kaulaltaan ja pari kertaa kierrähdettyään makasi vakavan näköisenä hänen vieressään saman peitteen alla.
Nämä Natashan yölliset vierailut, joilla hän kävi ennenkuin isä oli palannut kotiin klubista, olivat äidin ja tyttären hauskimpia hetkiä.
— Mistä nyt taas? — Mutta minun täytyy sinulle sanoa...
Natasha tukki käsillä äidin suun.
— Boriksesta... Tiedän, — sanoi Natasha vakavana, — siitä olen tullutkin puhumaan. Älkää puhuko, tiedän. Ei, sanokaa vain! — Hän päästi kätensä äidin suulta. — Sanokaa äiti. Eikö hän ole herttainen?
— Natasha, olet 16 vuotias, sinun iässäsi olin minä jo naimisissa. Sanot, että Borja on herttainen. Hän on sangen herttainen, ja minä rakastan häntä kuin omaa poikaani, mutta mitä sitten?... Mitä ajattelet? Olet pannut hänen päänsä pyörälle, olen sen huomannut...
Tätä puhuessaan katsahti kreivitär tyttäreensä. Natasha makasi suorana ja liikkumattomana, tuijottaen erääseen vuoteen kulmauksia koristavista sfinkseistä, niin että kreivitär vain sivulta näki tyttärensä kasvonpiirteet. Kreivitärtä hämmästytti näiden kasvojen vakavuus ja mietiskelyyn keskittynyt ilme.
Natasha kuunteli ja mietti:
— No, mitä aijotte sitte sanoa? — hän kysyi.
— Olet saanut hänen päänsä aivan pyörälle, miksi? Mitä hänestä tahdot? Tiedäthän, ettet voi mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Miksen? — kysyi Natasha, muuttamatta asentoaan.
— Siksi, että hän on nuori, siksi, että hän on köyhä, siksi, että hän on sukulaisesi ... siksi ettet häntä rakasta.
— Mistä sen tiedätte?
— Tiedänpä toki. Se ei sovi, rakkaani.
— Mutta jos tahdon ... — sanoi Natasha.
— Olehan lörpöttelemättä, sanoi kreivitär.
— Mutta jos tahdon...
— Natasha, puhun vakavasti...
Natasha ei sallinut hänen jatkaa puhettaan, veti äidin suuren käden huulilleen ja suuteli sitä nyrkin puolelle, sitten kämmeneen, käänsi sen ja alkoi suudella sormien ylänivelten kyhmyjä, sitten taipeiden välipaikkoja, sitten taas kyhmyjä, hokien kuiskaamalla: — "tammikuu helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu." — Puhukaa, äiti, miksi vaikenette? Puhukaa, — hän sanoi, katsellen äitiään, joka hellin katsein tarkasteli tytärtään, ja näytti kokonaan unohtaneen sanottavansa.
— Tämä ei sovi, sydänkäpyseni. Kaikki eivät ymmärrä teidän lapsellista suhdettanne, vaan saattavat nämä läheiset välit vahingoittaa sinua muiden meillä käyväin nuorten miesten silmissä, ja ennen kaikkea, Boris suotta kärsii. Kenties on hänellä tiedossa rikas morsian; mutta täällä hän menettää järkensä.
— Järkensäkö? — toisti Natasha.
— Puhun itsestäni. Minulla oli serkku...
— Tiedän — Kirilla Matveitsh, mutta hänhän on vanha ukko.
— Ei hän aina ole vanha ollut. Mutta kuulehan, sanon Borjalle, ettei kävisi niin usein meillä...
— Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?
— Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi...
— Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! — puhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No, jääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa ja minusta myös. — Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.
— Ei naimisiin, mutta muuten vain, — hän toisti.
— Miten muuten, ystäväiseni?
— Muuten vain. Vähät naimisesta, mutta ... muuten vain.
— Muuten, muuten, — toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa hohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.
— Heretkää nauramasta, heretkää, — huudahti Natasha, — saatte koko vuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen hohottaja... Lopettakaa... — Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet, suuteli piippasen kyhmyä — "kesäkuun" ja jatkoi "heinäkuun", "elokuun" toiseen käteen. — Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä näyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin, hyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni — hän on niin hintelä, aivan kuin pöytäkello... Ettekö käsitä... Hintelä, nähkääs, harmaa, vaalea...
— Mitä loruat! — virkkoi kreivitär.
Natasha jatkoi:
— Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi... Besuhof — hän on sininen, tummansininen, punertava ... ja tuollainen nelikulmainen.
— Sinä kiemailet häntäkin, — sanoi kreivitär nauraen.
— Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies, tummansininen, punertava... Miten sen teille selvittäisin...
— Pikku kreivittäreni, — kuului kreivin ääni oven takaa. — Etkö nuku? — Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit käteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.
Hän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei kukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä hänessä on.
"Sonja" — ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä kissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. — "Ei, mihinkäs hänestä! Hän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo tietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja miten ... tyttö on herttainen", — hän jatkoi, puhuen itsestään kolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku hyvin viisas, viisain ja parhain mies... — "Kaikkea, kaikkea hänessä on", — jatkoi tämä mies, — "hän on viisas, tavattoman herttainen ja sitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, — hän ui, ratsastaa oivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!"
Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle, naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille, huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin, sillä siellä oli kaikki toisin.
Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä Rostoveilla.