XIV.
Joulukuun 31 p:nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella ylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden ja hallitsijan.
Englantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo lukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla verhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan santarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin poliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat olivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä virkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut naiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille vaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.
Melkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa kuiske, ja päät paljastuivat.
— Hallitsijako?... Ei, ministeri ... prinssi ... lähettiläs... Etkö näe töyhtöjä?... — puhuttiin väkijoukossa.
Muuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja mainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.
Jo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta Rostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä pukeutumishommissa.
Paljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien perheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat viivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.
Rostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna Peronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan vanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita Rostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.
Kello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan noutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen, eivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.
Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki — hän, äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen — valkeissa silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja puserossa ruusukimppuja. Tukkalaite à la grecque.
Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana, sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.
— Ei niin, ei niin, Sonja, — sanoi Natasha, kääntäen päätään kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei ennättänyt hellittämään. — Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.
Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.
— Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, — puheli sisäkkö, joka piteli Natashan hiuksia.
— No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.
— Joko te pian? — kuului kreivittären ääni, — kello on kohta kymmenen.
— Heti, heti. — Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on kiinnittämättä.
— Odottakaa minua, — huusi Natasha: — te ette osaa!
Mutta kello on jo kymmenen.
Tanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan oli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen puutarhaan.
Päätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä hameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti hänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän hiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän juoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.
Lähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä harsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas, nuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären ja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin silkkiharsopukua.
— Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!
— Antakaappa tuolta sormustin, neiti.
— Ettekö jo pian? — sanoi kreivi, astuen ovesta. — Tässä on hajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.
— Valmis on, neiti, — sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella harsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten osoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja puhtauden.
Natasha alkoi pukeutua.
— Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, — huusi hän kreiville, joka raotti ovea.
Sonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi huoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja avokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.
— Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! — sanoi Natasha, seisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.
— Malttakaappa, neiti, malttakaa, — puheli palvelustyttö, seisten polvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen kielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.
— Miten tahdot! — huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan Natashan pukua, — miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!
Natasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli liian pitkä.
— Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, — sanoi polvillaan ryömivä Mavrusha.
— No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme — sanoi päätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen uudelleen työhön.
Samalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär samettipuvussa ja hiusheltassa.
— Hei! kaunottareni! — huudahti kreivi, — kaikkia teitä sievempi!...
Hän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei olisi pukunsa rypistynyt.
— Äiti, hiusheltta sivummalle, — sanoi Natasha. — Minä kiinnitän, — ja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät ennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.
— Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...
— Ei tee mitään, harsin, ei näy, — puheli Dunjasha.
— Kaunotar terttuni sievä, — huudahti huoneeseen tullut lapsenhoitajatar. — Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...
Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät. Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.
Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin, vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt, ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten pukuja.
Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja läksivät.