II.
Europan kahdentoista kansan voimat karkasivat Venäjänmaahan. Venäjän sotajoukot ja väestö peräytyivät taistelua karttaen Smolenskiin ja Smolenskista Borodinoon. Ranskan sotajoukot sitä vastoin vyöryvät kiihkeyden yhä kasvavalla voimalla Moskovaa, retkensä päämäärää kohti. Näiden kiihkeyden voima kasvaa sitä mukaa kuin päämäärä lähenee, putoavan kappaleen kasvavan nopeuden tavoin, kuta lähemmä se maanpintaa tulee. Takana on tuhansien virstojen taipale nälkäistä, vainomielistä maata, edessä vain muutama kymmenkunta virstaa, jotka erottavat heidät päämäärästään. Tämän tuntee jokainen Napoleonin armeijan sotamies ja vainoretki hyökyy eteenpäin itsestään, ainoastaan kiihkeyden voiman pakosta.
Venäläisten sotaväessä alkaa peräytymisen edetessä yhä voimakkaammin leimuta vihankulo vihollista vastaan ja peräytyessä se sakoo ja kasvaa. Borodinossa tapahtuu yhteentörmäys. Ei kumpikaan armeija hajoa, mutta taistelun päätyttyä peräytyy Venäjän armeija yhtä välttämättömästi kuin pallo, jonka toista, kiivaammin kieri valoa vastaan törmättyään täytyy ponnahtaa takasin; ja yhtä välttämättömästi (vaikkakin menetettyään törmäyksessä kaiken voimansa) vyöryy vainoretken vauhtiin päässyt pallo vielä jonkun matkaa eteenpäin.
Venäläiset peräytyivät 120 virstaa Moskovan taakse, ranskalaiset saapuvat Moskovaan ja pysähtyvät sinne. Viiteen viikkoon tämän jälkeen ei tapahdu ainoatakaan taistelua. Ranskalaiset eivät liiku mihinkään. Kuolinhaavansa saaneen ja verta vuotavan pedon tavoin, joka nuolee haavojaan, viipyvät he viisi viikkoa Moskovassa mitään yrittämättä, kunnes yhtäkkiä ja ilman mitään uutta syytä karkaavat takasin: syöksyvät Kalugan tielle (ja voitettuaan, sillä he jäivät Malo-Jaroslavetsin taistelutantereen herroiksi) he rientävät ainoaankaan vakavampaan taisteluun antautumatta yhä kiivaampaa vauhtia takasin Smolenskiin, Smolenskin taa, Vilnan ja Beresinan taa ja etemmä.
Elokuun 26 p:n iltana oli Kutusof ja koko Venäjän armeija vakuutettu siitä, että Borodinon taistelu oli voitettu. Ainakin kirjotti Kutusof sillä tavoin hallitsijalle. Kutusof käski valmistautumaan uuteen taisteluun lyödäkseen vihollisen lopullisesti, mutta ei siitä syystä, että hän olisi halunnut ketään pettää, vaan siitä syystä, että hän tiesi vihollisen olevan voitetun, kuten sen tiesi jokainen taisteluun osaa ottanut.
Mutta samana iltana ja seuraavana aamuna alkoi saapua sanomia toisensa perästä kuulumattomista vaurioista, puolen armeijan tuhosta ja uusi taistelu näytti ruumiillisesti mahdottomalta.
Taisteluun ei voitu ryhtyä, kun kaikki tiedot eivät vielä olleet käsissä, haavottuneet eivät olleet korjatut, ampumavarat eivät olleet täydennetyt, kaatuneiden lukumäärää ei oltu laskettu, uusia päälliköitä ei oltu määrätty surmansa saaneiden sijaan eikä miehistö ollut saanut riittävää ravintoa eikä lepoa. Mutta samalla Ranskan armeija vyöryy jo seuraavana aamuna heti taistelun jälkeen aivan kuin itsestään Venäjän joukkoja vastaan. Kutusof oli aikonut hyökätä seuraavana päivänä ja koko armeija halusi sitä. Mutta hyökkäyksen tekemiseen ei riitä yksistään halu, siihen täytyy olla myöskin mahdollisuutta ja tätä mahdollisuutta puuttui. Ei voitu olla peräytymättä toista ja kolmatta erää ja viimein 1 p. syyskuuta, kun armeija läheni Moskovaa, vaati asioiden pakko armeijan väistymään Moskovan taa, vaikka jokaisessa joukkojen rivissä oli vastustushalu kasvanut korkeimmilleen. Ja armeija peräytyi vielä yhden ja viimeisen erän ja luovutti Moskovan viholliselle.
Niiden ihmisten mieleen, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että sotapäälliköt laativat sotien ja taistelujen suunnitelmat samalla tavoin kuin kuka hyvänsä meistä työhuoneessaan kartan ääressä istuessaan mietiskelee sitä, miten ja miten hän järjestäisi sen tai sen taistelun kulun, nousee kysymyksiä: miksei Kutusof peräytyessään menetellyt niin ja niin, miksei hän asettunut asemaan ennen Filiä, miksei hän peräytynyt suorastaan Kalugan tielle jätettyään Moskovan j.n.e. Ne ihmiset, jotka näin ovat tottuneet ajattelemaan, unohtavat tai eivät tienne niitä välttämättömiä ehtoja, joiden vallitessa jokaisen sotapäällikön toiminta aina tapahtuu. Sotapäällikön toiminta ei ole vähimmässäkään määrässä semmoista, joksi me sen kuvittelemme mukavasti huoneessamme istuessamme ja tutkiessamme kartalta jotain taistelua, johon kummallekin puolen on ottanut osaa tunnettu määrä väkeä ja joka on tapahtunut tunnetussa paikassa sekä alkaessamme mietteemme jostain tunnetusta hetkestä. Ylipäällikkö ei ole milloinkaan jonkun tapahtuman alussa semmoisissa oloissa, joiden kannalta me aina tapausta tarkastelemme. Ylipäällikkö on aina keskellä tapauksen liikkuvaa sarjaa ja lisäksi sillä tavoin, ettei hänellä ole milloinkaan, ei ainoanakaan hetkenä tilaisuutta kaikin puolin harkita tekeillään olevan tapauksen koko merkitystä. Tapaus valautuu huomaamatta, tuokio tuokiolta merkitykseensä ja jokaisena tapauksen johdonmukaisena, keskeymättömänä valautumisen hetkenä on ylipäällikkö mitä kiehuvimman juonien, huolien, riippuvaisuuden, valtamahdin, suunnitelmien, neuvojen, uhkauksien ja petosten myllerryksen keskellä — hänen on aina pakko vastata lukemattoman moniin ja aina semmoisiin kysymyksiin, jotka aina ovat toistensa suoria vastakohtia.
Oppineet sotatieteilijät puhuvat meille mitä vakavimmin, että Kutusovin olisi pitänyt aikoja ennen Filiä marssittaa joukkonsa Kalugan tielle ja että joku muka olisi tehnytkin tämmöisen ehdotuksen. Mutta ylipäällikölle esitetään varsinkin vaarallisina hetkinä kymmeniä suunnitelmia yht'aikaa, joista jokainen, niin tarkasti kuin ne ovatkin laaditut strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan, on toisensa vastakohta. Ylipäällikön asiana näyttäisi siis olevan vain valita joku näistä suunnitelmista. Mutta tätäkään hän ei voi tehdä. Tapaukset ja aika eivät odota. Otaksutaan, että hänelle tehdään ehdotus marssia 28 p:nä Kalugan tielle, mutta samaan aikaan kiitää Miloradovitshin adjutantti kysymään häneltä, onko hetipaikalla ryhdyttävä otteluun ranskalaisten kanssa tai peräydyttävä. Hänen on annettava määräys heti, samassa silmänräpäyksessä. Mutta peräytymiskäsky ehkäisee meidät kääntymästä Kalugan tielle. Heti adjutantin mentyä kysyy intendentti, mihin ruokavarat ovat kuletettavat ja sairaaloiden päällikkö, mihin haavottuneet on saatettava, vaan kuriiri tuo Pietarista hallitsijan kirjeen, joka ei salli jättää Moskovaa vihollisen käsiin. Ylipäällikön kilpailija, se, joka kaivaa hänelle kuoppaa (semmoisia on aina ja useita) esittää uuden suunnitelman, joka on niin suora Kalugan tielle marssimisen ehdotuksen vastakohta, kuin olla saattaa. Ylipäällikön voimat kaipaavat lepoa ja vahvistumista. Joku kunnianarvoisa kenraali, joka ei ole saanut merkkiä rintaansa, tulee valittelemaan tätä seikkaa. Asukkaat rukoilevat suojaa. Seutua tarkastamaan lähetetty upseeri palaa matkaltaan ja kertoo aivan päinvastaista kuin häntä ennen samalla asialla ollut upseeri. Vakooja, vanki ja tiedusteluretkellä käynyt kenraali kuvailee kukin eri tavalla vihollisarmeijan asemaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole tottuneet käsittämään näitä jokaisen ylipäällikön toiminnan välttämättömiä ehtoja tai unohtaa ne esittävät meille esimerkiksi joukkojen aseman Filissä ja ajattelevat, että ylipäällikkö olisi voinut 1 p:nä syyskuuta aivan vapaasti ratkaista kysymyksen siitä, oliko Moskova luovutettava tai oliko sitä puolustettava, vaikkei tätä kysymystä Venäjän armeijan asemaan nähden 5 virstan päässä Moskovasta voinut olla olemassakaan. Milloinka sitte ratkaistiin tämä kysymys? Se ratkaistiin sekä Drissan että Smolenskin luona, vaan kaikista tuntuvimmin 24 p:nä elokuuta Shevardinon ja 26 p:nä Borodinon taistelussa ja joka päivä ja joka hetki peräytymisen kestäessä Borodinosta Filiin.