VI.
Helena, joka oli palannut hovin kanssa Vilnasta Pietariin, joutui täällä pulmalliseen asemaan.
Pietarissa nautti Helena ylhäisen, eräässä valtion korkeimmista viroista olevan henkilön erityistä suosiota. Vilnassa taas hän oli tutustunut erääseen nuoreen ulkomaalaiseen prinssiin. Hänen saapuessaan Pietariin oli täällä sekä prinssi että ylimys, ja kun kumpikin näistä esitti oikeutensa, esiintyi Helenalle tehtävä, jommoista ei vielä koskaan ollut esiintynyt hänen elämässään: säilyttää läheiset välinsä kumpaankin ja samalla kumpaakaan loukkaamatta.
Se, mikä jostakusta muusta naisesta olisi tuntunut työläältä ja mahdottomaltakin, ei ajatteluttanut hetkeäkään kreivitär Besuhovia, joka nähtävästi syystä kyllä nautti mitä älykkäimmän naisen mainetta. Jos hän olisi ruvennut peittämään menettelyään ja viekkaudella selviytymään hankalasta asemasta, niin olisi hän tällä tavoin pilannut asiansa ja tunnustanut itsensä syylliseksi. Mutta kuten todellisen suuri ihminen, joka voi kaikki minkä vain tahtoo, asettautui Helenakin heti totuuden kehään, johon hän uskoi vilpittömästi, vaan pani kaikki muut syyllisen asemaan,
Jo ensi kerralla, kun nuori ulkomaalainen henkilö uskalsi moittia häntä, sanoi hän ylpeästi nostaen pystyyn kauniin päänsä ja kääntyen puoleksi kupeittain ulkomaalaiseen:
— Voilà l'égoisme et la cruauté des hommes! Je ne m'attendais pas à autre chose. La femme se sacrifie pour vous, elle souffre, et voilà sa récompense. Quel droit avez-vous, Monseigneur, de me demander compte de mes amitié's de mes affections? C'est un homme qui a été plus qu'un père pour moi.[161]
Ulkomaalainen aikoi sanoa jotain, mutta Helena keskeytti hänet.
— Eh bien, oui, — sanoi hän, — peut-être qu'il a pour moi d'autres sentiments que ceux d'un père, mais ce n'est pas une raison pour que je lui ferme ma porte. Je ne suis pas un homme pour être ingrate. Sachez, Monseigneur, pour tout ce qui a rapport à mes sentiments intimes, je ne rends compte qu'à Dieu et à ma condense,[162] — lopetti hän koskettaen kädellään korkealle aaltoilevaa, kaunista rintaansa ja taivasta kohti katsoen.
— Mais écoutez moi, au nom de Dieu.[163]
— Epousez moi, et je serai votre esclave.[164]
— Mais c'est impossible.[165]
— Vous ne daignez pas descendre jusqu'à moi vous[166] — sanoi Helena ja purskahti itkuun.
Ulkomaalainen rupesi häntä lohduttelemaan. Helena puheli itkunsa seasta (aivan kuin unohtaen itsensä), ettei mikään voinut häntä estää menemästä avioliittoon, että on olemassa muitakin esimerkkiä (tällöin oli esimerkkiä vielä vähän, Mutta Helena mainitsi Napoleonin ja muita korkeita henkilöitä), ettei hän vielä koskaan ole ollut miehensä vaimo ja että hänestä oli vain tehty uhri.
— Mutta laki, uskonto... — virkkoi ulkomaalainen, joka jo alkoi antautua.
— Laki, uskonto... Mitä varten ne olisivat keksityt, elleivät ne voisi tehdä sitä! — sanoi Helena.
Arvon ulkomaalaista ihmetytti se, ettei näin yksinkertainen ajatus ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän kääntyi sen vuoksi kysymään neuvoa jesuiittain yhdistyksen pyhiltä veljiltä, joiden kanssa hän oli läheisissä suhteissa.
Muutaman päivän kuluttua tämän jälkeen esitettiin Helenalle eräässä juhlassa, jonka hän piti huvilassaan Kamenni Ostrovissa, vanha, lumihapsinen, säihkyvän mustasilmäinen ja tenhoava m:r de Jobert, un jésuite à robe courte,[167] joka ilotulituksen valossa ja musiikin soidessa puheli Helenalle kauan aikaa puutarhassa rakkaudesta Jumalaan, Kristukseen, Jumalan Äidin sydämeen ja siitä ilosta, jonka ainoa oikea katolinen kirkko antaa sekä tässä että tulevassa elämässä. Helena oli liikutettu ja muutaman kerran nousi hänen ja m:r Jobertin silmiin kyyneleitä ja äänet värisivät. Tanssi, johon eräs kavalieri tuli kutsumaan Helenaa, keskeytti hänen keskustelunsa tulevan directeur de conscience'nsä[168] kanssa. Mutta seuraavana päivänä saapui m:r Jobert illalla yksinään Helenan luo ja tästä pitäen alkoivat hänen käyntinsä tihenemistään tihetä.
Eräänä päivänä vei hän Helenan katoliseen temppeliin, jossa Helena polvistui erään alttarin eteen, jonka luo hänet oli johdettu. Vanha, tenhoava ranskalainen laski kätensä hänen päänsä päälle ja Helenasta, kuten hän jälestäpäin kertoi, oli kuin raikkaan tuulen henkäys olisi häntä koskettanut ja tunkeutunut hänen sieluunsa. Hänelle selitettiin, että se oli la grace.[169]
Sitte saatettiin hänen luokseen apotti à robe longue,[170] joka ripitti hänet ja antoi hänelle synnin päästön. Seuraavana päivänä hänelle tuotiin rasia, jossa oli Herran ehtoollinen ja joka jätettiin hänen kotiinsa nautitsemista varten. Muutamien päivien kuluttua sai Helena tietää mielihyväkseen, että hän nyt oli astunut oikean katolisen kirkon yhteyteen ja että näinä päivinä itse paavi saa tiedon asiasta ja lähettää jonkunlaisen paperin.
Kaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle itselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet viisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan muotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän aikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut valkeilla nauhoilla), — kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa mielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä hetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että tyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin, että hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat etupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen, häneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle hienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja, vaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne monet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä mukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja tyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan kerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä, missä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.
He istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi sisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja hartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi. Hyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu miellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui aivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin, ihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti ajatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti hymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti joka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin nauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa asiaan.
Omantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian merkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen avio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja uskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden herjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista merkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän lupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette tällä tehneet? Péché véniel vaiko péché mortel?[171] — Péché véniel, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te nyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin voitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas kahtia: ensimäinen...
— Mutta minä luulen, — virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja hurmaavasti hymyillen, — että minä astuttuani oikean uskonnon yhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on velvoittanut. Directeur de comciense hämmästyi aika tavalla tästä johtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan helppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman nopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua todistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli rakentanut.
— Entendons nous, comtesse,[172] — sanoi hän hymyillen ja ryhtyi kumoamaan rippilapsensa väitteitä.