VII.
Helena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo papilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa rakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin maalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.
Tämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä. Hän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle samoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille kannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta mennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt kuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus siitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin neitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta olisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai salaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti joutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän päinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen (näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että ylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin loukkautumaan.
Ja kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan kulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos tämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta aijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis Helena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta menisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä oli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi ja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin ihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja jotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei kuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä vastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi vaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän miehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi ratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos siis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä ja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.
Ainoastaan Maria Dmitrijevna Ahrasimova, joka tänä kesänä oli saapunut Pietariin yhtä poikaansa katsomaan, rohkeni sanoa suoraan ajatuksensa vastoin yleistä mielipidettä. Tavattuaan Helenan kerran tanssiaisissa pysähdytti Maria Dmitrijevna hänet keskellä salia ja kaikkien ollessa äänettöminä sanoi hän römeällä äänellään: "teillä on näkyy ruvettu menemään naimisiin elävän miehen leskenä. Sinä taidat ehkä luulla keksineesi jotain uutta? Myöhästynyt olet, veikkonen. Aikoja sitte se on keksitty. Kaikissa ... sillä tavalla tehdään". Näin sanottuaan meni Maria Dmitrijevna uhkaavan kädenliikkeen tehtyään, leveitä hihojaan kohennellen ja ankarasti ympärilleen silmäillen salin läpi.
Vaikka Maria Dmitrijevnaa pelättiinkin, pidettiin häntä Pietarissa narrina ja sen vuoksi huomattiin hänen sanomistaan sanoista ainoastaan eräs karkea sana, jota sitte kuiskuteltiin korvasta korvaan siinä mielessä, että tuossa sanassa oli kaiken sanotun kärki.
Ruhtinas Vasili, joka viime aikoina oli tavallista tiheämmin ruvennut unohtamaan sen, mitä hän oli puhunut ja joka satoja kertoja toisti yhtä ja samaa, mistä oli puhunut, puheli joka kerran kun hänen onnistui tavata tytärtään:
— Hélène, j'ai un mot à vous dire, — puheli hän tyttärelleen vieden hänet syrjään ja tempoen kädestä istumaan. — J'ai eu vent de certains projets relatifs à ... Vous avez. Eh bien, ma chère enfant, vous savez tant souffert... Mais, chère enfant ... ne consultez que votre coeur. C'est tout ce que je vous dis.[173]
Ja tuntien aina samaa mielenliikutusta painoi hän poskeaan tyttärensä poskea vastaan ja poistui.
Bilibin, joka ei ollut menettänyt erittäin älykkään miehen mainettaan ja joka oli ollut Helenan vilpitön ystävä, yksi niitä miesystäviä, joita aina on loistavilla naisilla ja jotka eivät koskaan voi päästä näyttelemään rakastuneen osaa, ilmaisi kerran petit comitéssa[174] ystävälleen Helenalle mielipiteensä tästä jutusta.
— Ecoultets, Bilibene (Helena mainitsi semmoisia ystäviä kuin Bilibin oli aina sukunimeltä), — sanoi hän ja kosketti Bilibinin hännystakin hihaa valkealla kädellään, jonka sormet olivat täynnä sormuksia. — Dites moi comme vous diriez a une soeur, que dois-je faire? Lequel des deux?[175]
Bilibin kurtisti kulmakarvansa otsanahkan yläpuolelta ryppyihin ja vaipui hymyhuulin ajatuksiinsa.
— Vous ne me prenez pas en aavistamatta, vous savez, — sanoi hän. — Comme véritable ami j'ai pensé et repensé à votre affaire. Voyez vous. Si vous épousez le prince (se oli nuori mies), — hän käänsi sormensa koukkuun, — vous perdez pour toujours la chance d'épouser l'autre, et puis vous mécontentez la Cour. (Comme vous savez, il y a une espèce de parenté). Mais si vous épousez le vieux comte, vous faites le bonheur de ses derniers jours, et puis comme veuve du grande ... le prince ne fait plus de mésaillance en vous épousant[176] — ja Bilibin suoristi otsanahkansa.
— Voilà un véritable ami! — sanoi Helena sädehtien ja vielä kerran koski kädellään Bilibinin hihaan. — Mais c'est que j'aime l'un et l'autre, je ne voudrais pas leur faire de chagrin. Je donnerais ma vie pour leur bonheur à tous deux[177] — sanoi Helena.
Bilibin kohotti olkapäitään osottaen sillä, että semmoisesta pulmasta ei hänkään kykene päästämään.
"Une maîtresse-femme! Voilà ce qui s'appelle poser carrément la question. Elle voudrait épouser tous les trois à la fois",[178] — ajatteli Bilibin.
— Mutta sanokaa, mitä teidän miehenne ajattelee tästä asiasta? — sanoi hän maineensa lujuuden tähden pelkäämättä joutuvansa naurun alaiseksi näin naiivin kysymyksen johdosta. — Suostuuko hän?
— Ah! Il m'aime, tant! — sanoi Helena, josta jostain syystä tuntui, että Pierre myöskin rakasti häntä. — Il fera tout pour moi.[179]
Bilibin laski taas otsansa ryppyihin painostaakseen niillä valmiina olevaa vastausta.
— Même le divorce[180] — sanoi hän.
Helena naurahti.
Yksi niitä ihmisiä, jotka uskalsivat epäillä aiotun avioliiton laillisuutta, oli Helenan äiti, ruhtinatar Kuragina. Häntä vaivasi alituisesti kade tytärtään kohtaan ja nyt, kun kateen esineenä oli ruhtinattaren sydäntä lähinnä oleva henkilö, ei hän saanut rauhaa tältä ajatukselta. Hän neuvotteli venäläisen papin kanssa, missä määrin ero ja avioliittoon meno miehen eläessä oli mahdollista ja pappi sanoi hänelle, että se on mahdotonta ja huomauttipa ruhtinattaren suureksi iloksi raamatun sanoja, joissa suorastaan kielletään menemästä avioliittoon miehen eläessä.
Näillä todistuskappaleilla varustettuna, jotka ruhtinattaresta tuntuivat kumoamattomilta, hän läksi tyttärensä luokse varhain eräänä aamuna, jotta olisi tavannut tämän yksinään kotona.
Kuunneltuaan äitinsä vastaväitteitä hymähti Helena lempeän pilkallisesti.
— Mutta onhan ilmeisesti sanottu: ken nai eronneen vaimon... — sanoi vanha kreivitär.
— Ah, maman, ne dites pas de bêtises. Vous ne comprenez rien. Dans ma position j'ai des devoirs,[181] — sanoi Helena muuttaen puheen ranskankieleksi venäjästä, jolla kielellä puhuessa hänestä aina tuntui piilevän jotain hämäryyttä hänen asiassaan.
— Mutta, ystäväni...
— Ah, maman, comment est-ce que vous ne comprenez pas que le Saint Père qui a le droit de donner des dispenses...[182]
Tällöin saapui Helenan luona asuva seuranainen ilmoittamaan hänelle, että hänen korkeutensa on salissa ja haluaa nähdä häntä...
— Non, dites lui que je ne veux pas le voir, que je suis furieuse contre lui parce qu'il ma manqué parole.[183]
— Comtesse, à tout péché miséricorde,[184] — sanoi nuori, vaaleaverinen, pitkäkasvoinen ja pitkänenäinen mies, joka nyt astui sisään.
Vanha ruhtinatar nousi kunnioittavasti pystyyn ja istuutui samassa paikoilleen. Nuori mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Vanha ruhtinatar nyökäytti tyttärelleen päätään ja poistui ovea kohti.
"Ei, hän on oikeassa", ajatteli vanha ruhtinatar jonka kaikki mielipiteet olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen hänen korkeutensa tulon johdosta. "Hän on oikeassa mutta mitenkä me emme oivaltaneet sitä nuoruutemme palaamattomina päivinä? Sehän olisi ollut niin yksinkertaista", ajatteli vanha ruhtinatar vaunuihinsa noustessaan.
Elokuun alussa selveni Helenan asia täydellisesti ja hän kirjotti miehelleen, jota hän kovasti rakasti, kuten hän luuli, kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikomuksestaan mennä naimisiin N.N:n kanssa ja siitä, että hän on astunut ainoan oikean kirkon yhteyteen ja että hän pyytää miestään toimittamaan kaikki ne avioeroa varten välttämättömät muodollisuudet, jotka tämän kirjeen tuoja hänelle tarkemmin selvittää.
"Sur ce je prie Dieu, mon ami, de vous avoir sous Sa sainte et puissante garde. Votre amie Hélène".[185]
Tämä kirje tuotiin Pierren asuntoon hänen ollessaan Borodinon kentällä.