XVI.
— No, nyt ovat kai lopussa, — sanoi Kutusof viimeistä paperia allekirjottaessaan. Hän nousi raskaasti ylös ja oikoen valkean, paksun niskansa laskoksia hän läksi menemään elostunein kasvoin ovea kohti.
Papin rouvan kasvoille lennähti veri, kun hän sieppasi lautasen käteensä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt tarjota, vaikka oli jo hyvän aikaa yritellyt. Nyt ojensi hän sen syvään kumartaen Kutusoville.
Kutusovin silmät sirkistyivät. Hän hymähti, kosketti kädellään rouvaa leuasta ja sanoi:
— Kas, mikä kaunotar! Kiitos, kyyhkyseni.
Hän otti housuntaskusta muutamia kultakolikoita ja pani ne rouvan lautaselle.
— No, mitä kuuluu? — sanoi Kutusof mennessään häntä varten varustettuun huoneeseen.
Rouva meni rusoposkiensa kuopuksilla hymyillen hänen jälestään huoneeseen. Adjutantti tuli ruhtinas Andrein luo ulos ja pyysi häntä aamiaiselle. Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin ruhtinas Andrei Kutusovin luo. Kutusof virui nojatuolissa sama avattu nuttu päällään. Hänellä oli kädessä ranskalainen kirja, jonka hän ruhtinas Andrein astuessa sisään pisti kiinni. Se oli madame de Genlisin teos Les chevaliers du Cygne, kuten ruhtinas Andrei näki päällyslehdestä.
— Käy istumaan, käy istumaan, puhellaan, — sanoi Kutusof. — Surullista, hyvin surullista. Mutta pane mieleesi, ystäväni, että minä olen sinun isäsi, toinen isäsi...
Ruhtinas Andrei kertoi Kutusoville kaikki, mitä hän tiesi isänsä kuolemasta ja siitä, mitä hän oli nähnyt Lisijagorissa siellä käydessään.
— Mihin onkaan jouduttu! — virkkoi Kutusof äkkiä kiihkeästi, nähtävästi saaden ruhtinas Andrein kertomuksesta selvän kuvan siitä asemasta, jossa Venäjä nyt oli.
— Mutta annahan ajan kulua, — lisäsi hän vihaisin kasvoin, mutta tahtomatta jatkaa keskustelua, joka häntä kiihdytti hän sanoi: — olen kutsunut sinut tänne palvelemaan minun luonani.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, — vastasi ruhtinas Andrei, — mutta pelkään, etten enää kelpaa esikuntiin, — sanoi hän hymyillen, jonka Kutusof huomasi.
Kutusof katsahti häneen kysyvästi.
— Suurin syy on kuitenkin siinä, — jatkoi ruhtinas Andrei, — että olen perehtynyt rykmenttiini ja mieltynyt upseereihin ja miehetkin taitavat olla mieltyneet minuun. Minun olisi sääli jättää rykmentti! Jos kieltäydyn kunniasta palvella teidän luonanne, niin uskokaa...
Älykäs, suopea ja samalla ivalliseen vivahtava hymy kohahti Kutusovin pulleille kasvoille. Hän keskeytti Bolkonskin.
— Ikävää, olisin tarvinnut sinua. Mutta olet oikeassa, olet oikeassa. Emme täällä miehiä tarvitse. Neuvonantajia on aina kosolta, mutta kelpo miehiä on vähän. Eivät rykmentit olisi semmoisia, jos kaikki neuvonantajat palvelisivat rykmenteissä, kuten sinä. Muistan sinut Austerlitzista asti... Muistan, muistan lipun ja... — sanoi Kutusof ja mielihyvän puna lennähti ruhtinas Andrein kasvoille näiden sanojen johdosta.
Kutusof veti häntä kädestä lähemmä itseään, kurotti poskeaan suudeltavaksi ja ruhtinas Andrei näki taas vanhuksen silmissä kyyneleitä. Vaikka ruhtinas Andrei tiesikin, että Kutusof oli hyvin herkkä kyyneltymään ja hellittelee ja säälittelee häntä näyttääkseen osanottoaan hänen isänsä kuoleman johdosta, tuntui ruhtinas Andreista kuitenkin erittäin hyvältä se, että Kutusof muisteli Austerlitzia.
— Kule omaa tietäsi ja Jumala kanssasi. Tiedän, että sinun tiesi on maineen tie. — Hän oli hetken vaiti.
— Minun oli sinua ikävä Bukarestissa, olisin tarvinnut sinua. — Kutusof muutti puheenainetta ja alkoi kerroskeila Turkin sodasta ja solmitusta rauhasta. — Kylläpä sain moitosta kyllikseni, — sanoi Kutusof, — sain sekä sodasta että rauhasta ... ja kaikki koitui oikeaan aikaan. Tout vient à point à celui qui sait attendre.[83] Eikä siellä ollut sen vähempää neuvonantajia kuin täälläkään... — jatkoi hän palaten neuvonantajiin, jotka näyttivät kiinnittävän hänen ajatuksiaan. — Oh, ne neuvonantajat, ne neuvonantajat! Jos niitä olisi kaikkia kuunnellut, emme olisi siellä Turkissa saaneet rauhaakaan aikaan eikä sotakaan olisi päättynyt. Ellei Kamenski olisi kuollut, olisi hän ollut mennyttä miestä. Hän hyökkäili linnotuksia vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla. Ei ole vaikeaa vallottaa linnotus, vaan vaikeaa on voittaa sota. Mutta siihen eivät ole tarpeen hyökkäykset eikä rynnäköt, vaan kärsivällisyys ja aika. Kamenski lähetti Rushtshukiin sotaväkeä, mutta minä lähetin vain ne (kärsivällisyyden ja ajan) ja vallotin useampia linnotuksia kuin Kamenski, pakotinpa vielä turkkilaiset syömään hevosen lihaa. — Hän nyökytteli päätään. — Ja saat uskoa minun sanani, että minä, — jatkoi Kutusof innostuen ja rintoihinsa lyöden, — panen ranskalaisetkin syömään hevosen lihaa. — Ja hänen silmänsä kiilsivät taas kyynelistä.
— Mutta täytynee kai tappeluunkin antautua? — sanoi ruhtinas Andrei.
— Täytyy, täytyy, jos kaikki sitä tahtovat... Mutta usko pois, veikkonen, ettei ole noiden kahden soturin voittanutta, kärsivällisyyden ja ajan. Ne tekevät kaikki. Mutta neuvonantajat n'entendent pas de cette oreille, voilà le mal.[84] Yhdet tahtovat, toiset eivät tahdo. Mitä tehdä? — kysyi hän nähtävästi toivoen vastausta. — Mitä sinä käskisit tekemään? — toisti hän ja hänen silmistään paistoi syvä, älykäs piirre.
— Minä sanon itse, mitä on tehtävä, — virkkoi hän, koska ruhtinas Andrei ei ottanut vastatakseen. — Sanon sinulle itse, mitä on tehtävä ja mitä teen. Dans le doute, mon cher, — hän oli tuokioisen vaiti, — abstiens toi,[85] — lisäsi hän sitte.
— No, hyvästi nyt, ystäväni. Muista, että kaikesta sydämestäni otan osaa kovaan kohtaloosi ja etten ole sulle mikään ylhäisyys enkä ruhtinas enkä edes ylipäällikkö, vaan isä. Jos tarvitset, tule suoraan luokseni. Hyvästi, poikaseni!
Kutusof taas syleili ja suuteli häntä. Ruhtinas Andrei ei ollut vielä ehtinyt päästä ovesta, kun Kutusof huokasi helpotuksesta ja ryhtyi uudelleen lukemaan keskenjäänyttä romaania Les chevaliers du Cygne.
Miten ja mistä syystä tämä kaikki oli tapahtunut, sitä ei ruhtinas Andrei olisi voinut selittää mitenkään, mutta kohtauksen jälkeen Kutusovin kanssa palasi hän rykmenttiinsä rauhottuneena asioiden yleisen tilan suhteen jo siihenkin nähden, kenen käsiin niiden johto oli uskottu. Kuta enemmän hän oli huomannut puuttuvan persoonallisuutta tuolta ukolta, johon näytti jääneen yksistään intohimojen totutut tavat ja järjen sijaan (joka ryhmittää tapaukset ja tekee johtopäätöksiä) ainoastaan kyky tyynesti tarkastaa tapausten kulkua, sitä rauhallisemmin hän ajatteli, että kaikki käy, kuten pitääkin. "Hänessä ei ole mitään omaa. Hän ei keksi mitään eikä ryhdy mihinkään", ajatteli ruhtinas Andrei, "mutta hän kuuntelee kaikki, mitä hänelle esitetään, panee kaikki mieleensä, järjestää kaikki paikoilleen, ei ehkäise mitään hyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän käsittää, että on olemassa jotain, joka on paljon väkevämpi ja merkitsevämpi kuin hänen tahtonsa — tapausten välttämätön kulku. Ja hän osaa nähdä ne, osaa ymmärtää niiden merkityksen ja tämän merkityksen tähden osaa olla ottamatta osaa noihin tapauksiin, kieltäytyä oman tahtonsa noudattamisesta, joka on suunnattu muuanne. Mutta ennen kaikkea", ajatteli ruhtinas Andrei, "uskon häneen siksi, että hän huolimatta ranskalaisesta romaanista ja ranskalaisista sananlaskuista on venäläinen mies ja siksi, että hänen äänensä värisi, kun hän sanoi: 'mihin onkaan jouduttu!' ja että hänen äänensä tapaili itkua, kun hän puhui siitä, että 'panee heidät syömään hevosen lihaa'." Tähän tunteeseen, joka vallitsi kaikissa, kenessä selvempänä, kenessä hämärämpänä, perustuikin se yksimielisyys ja yleinen hyväksyminen, joka vastoin hovipiirien mielipidettä tuli kansan ylipäälliköksi valitseman Kutusovin osaksi.