XVII.
Hallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä tavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista, että oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen menneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että englantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka ovat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka muistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan käydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja rahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat tehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat välttämättömiltä.
Vaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten käsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin entistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten kesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä kuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista toinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja punnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä järkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa, koska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole ihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville ennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan antautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen jälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita moskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa semmoista kuin tänä vuonna.
Rostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka, kapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, joka sotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai kuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa, äkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset, tuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle, luettiin, ja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten bouts-rimésien[86] kanssa.
Näitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin nurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut ranskalaisia sanoen, että ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta, läkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että mikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla tantereseen. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja sanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli karkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja että niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä. Mutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin toistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli lasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin lotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: "rentrez en vous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de Charon".[87] Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki virastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään tästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että Mamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että Besuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain puoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan, ajaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään, jotka tulevat häntä katsomaan.
— Te ette anna armoa kenellekään, — virkkoi Julia Drubetskaja kooten ja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä sormuksia.
Julia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt jäähyväisillatsuja.
— Besuhof est ridicule,[88] mutta hän on hyväsydäminen ja miellyttävä. Mikä nautinto on olla noin caustique?[89]
— Sakko, — sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota Julia kutsui mon chevalier[90] ja joka oli lähdössä hänen kanssaan Nishniin.
Julian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan seurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka erehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa määrätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.
— Toinen sakko gallisismista, — sanoi muuan venäläinen kirjailija, joka istui vierashuoneessa. — "Nautinto olla" ei ole venäjää.
— Te ette anna armoa kenellekään, — jatkoi Julia nostokkaalle välittämättä kirjaniekan huomautuksesta.
— Caustique'ssa erehdyin, — sanoi hän, — ja maksan sakon, mutta siitä nautinnosta, että sain sanoa teille totuuden, olen valmis suorittamaan lisämaksun. Gallisismeista en vastaa, — sanoi hän kirjaniekalle, — sillä minulla ei ole rahaa eikä aikaa ottaa opettajaa ja opetella venäjää, kuten ruhtinas Galitsinilla.
— Kas, siinähän tekin olette, virkkoi Julia. — Quand on... Ei, ei, — sanoi hän nostokkaalle, — ettepäs saakaan minua kiinni. Kun puhutaan auringosta, nähdään sen säteet, — virkkoi emäntä ystävällisesti hymyillen Pierrelle. — Vast'ikään puhuimme teistä, — sanoi Julia suuren maailman naisille ominaisella valehtelemiskyvyllä. — Me puhelimme, että teidän rykmentistänne varmaankin tulee parempi kuin Mamonovin.
— Ah, älkää puhuko minulle rykmentistäni, — virkkoi Pierre suudellen emännän kättä ja käyden istumaan hänen viereensä. — Olen saanut siitä kylläni.
— Te kai itse rupeatte sen päälliköksi? — kysyi Julia viekkaasti ja ivallisesti vaihtaen katsetta nostokkaan kanssa.
Nostokas ei enää uskaltanut Pierren läsnäollessa olla caustique ja hänen kasvoilleen nousi epätietoinen piirre siitä, mitä Julian katse oli tarkottanut. Pierren hajamielisyydestä ja hyväntahtoisesta pehmeydestä huolimatta lopetti Pierren persoonallisuus kaikki ivanteonyritykset hänen läsnäollessaan.
— Ei, — vastasi Pierre naurahtaen ja kookasta, paksua ruumistaan silmäillen. — Minusta tulisi mainion hyvä maalitaulu ranskalaisille ja toisekseen en luule jaksavani nousta satulaan.
Niistä henkilöistä, joita valittiin keskustelun esineeksi, jouduttiin nyt puhumaan Rostovilaisista.
— Hyvin huonot kuuluvat olevan heidän asiansa, — sanoi Julia. — Ja itse kreivi on ihan saamaton. Rasumovskilaiset aikoivat ostaa hänen talonsa ja maatilansa, vaan kaupat yhä venyvät. Hän pyytää liian korkeaa hintaa.
— Minä taas kuulin, että kaupat tehdään näinä päivinä, — sanoi joku seurasta. — Mutta mieletöntähän nyt on ryhtyä ostokauppoihin Moskovassa.
— Miksi? — kysyi Julia. — Luuletteko tosiaankin, että vaara uhkaa Moskovaa?
— Minkä tähden te lähdette Moskovasta?
— Minäkö? Mikäs kumma se on? Minä lähden siksi ... siksi, että kaikki muutkin lähtevät ja toisekseen — en ole mikään Jeanne d'Arc enkä amatsoni.
— Ei suinkaan, ei suinkaan. Antakaa minulle vielä tilkkuja.
— Jos hän osaa järjestää asiansa, niin saa hän maksetuksi kaikki velkansa, — jatkoi nostokas Rostovista.
— Hyväsydäminen ukko, mutta hyvin pauvre sire.[91] Ja miksi he viipyvät täällä näin kauan? Johan he aikoivat muuttaa maalle aikoja sitte. Natalia taitaa olla nyt terve? — kysyi Julia Pierreitä viekkaasti hymyillen.
— He odottavat kotiin nuorinta poikaansa, — sanoi Pierre. — Hän pääsi kasakaksi Obolenskin väkeen ja matkusti Bjelaja Tserkoviin. Siellä muodostetaan rykmenttiä. Mutta nyt ovat he siirtäneet hänet minun rykmenttiini ja odottavat hänen saapuvan joka päivä. Kreivi on jo aikoja sitte ollut menollaan maalle, mutta kreivitär ei suostu mitenkään lähtemään Moskovasta, ennen kun poika saapuu.
— Minä näin heidät toissapäivänä Arharovilla. Natalia on taas tullut kauniiksi ja iloiseksi. Hän lauloi erään romanssin. Miten helposti eräät ihmiset unohtavatkin kaikki.
— Mitä unohtavat? — kysäsi Pierre tyytymättömästi.
Julia hymähti.
— Tiedättekö kreivi, että semmoisia ritareja kuin te tapaa ainoastaan madame Suzan romaaneissa.
— Minkälaisia ritareja? — kysyi Pierre punastuen.
— No, no, hyvä kreivi, c'est la fable de tout Moscou. Je vous admire, ma parole d'honneur.[92]
— Sakko! Sakko! — sanoi nostokas.
— Olkoon menneeksi.
— Qu'est ce qui est la fable de tout Moscau?[93] — sanoi Pierre vihaisesti ja nousi seisomaan.
— Älkää nyt joutavia, kreivi. Tiedättehän te!
— Minä en tiedä mitään, — vastasi Pierre.
— Mutta minä tiedän, että te olitte hyvissä väleissä Natalian kanssa ja sen vuoksi... Ei, minä pidän paljon enemmän Verasta. Cette chère Véra.[94]
— Non madame,[95] — jatkoi Pierre tyytymättömällä äänellä. — En ollenkaan ole ottanut näyteltäväkseni neiti Rostovan ritarin osaa enkä ole heillä käynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä en käsitä teidän ankaruuttanne...
— Qui s'excuse — s'accuse[96] — vastasi Julia hymyillen ja liinatukkua heiluttaen ja viimeisen sanan pitääkseen hän samassa muutti puheainetta. — Kuulkaahan, sain äsken tietää, että Maria Bolkonskaja parka oli saapunut eilen Moskovaan. Tiedättekö, että hän on kadottanut isänsä?
— Niinkö! Missä hän on? Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä hänet, — virkkoi Pierre.
— Olin eilen koko illan hänen luonaan. Hän matkustaa tänään tai huomenaamulla veljenpoikansa kanssa läheiselle maatilalleen.
— Mitenkä hän jaksaa? — kysyi Pierre.
— Hän suree kovasti. Vaan tiedättekö, ken hänet pelasti? Se on kokonainen romaani. Nikolai Rostof. Hänet oli saarrettu, aijottu surmata ja hänen väkeään oli haavotettu. Silloin oli Rostof saapunut ja pelastanut...
— Vielä romaani, — sanoi nostokas. — Tämä yleinen pako on tehty aivan varmaan siitä syystä, että kaikki vanhatpiiat pääsisivät miehelään. Catiche on yksi, ruhtinatar Bolkonskaja toinen.
— Tiedättekö, että minä tosiaankin ajattelen, että hän on un petit peu amoureuse du jeune homme.[97]
— Sakko! Sakko! Sakko!
— No, mitenkä se sitte olisi sanottava venäjäksi?