XXVII.
Kun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa joutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan suussa.
Yksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli Pierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan kahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja milloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt hänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä hän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.
Pierre oli poistunut kotoaan ainoastaan sen tähden, että olisi päässyt irti hänen ympärilleen punoutuneen elämän vaatimusten vyyhdistä, jota hän silloisessa mielentilassa ei ollut kyennyt selvittämään. Hän oli mennyt Josef Aleksejevitshin asuntoon muka selvittelemään vainajan kirjoja ja papereita, mutta oikeana syynä oli kuitenkin se, että hän halusi tyynnytystä elämän huolista ja Josef Aleksejevitshin muiston kera punoutui hänen mieleensä ikuisten, rauhallisten ja ylhäisten ajatusten maailma, jotka olivat aivan vastaisia sille levottomalle sekavuudelle, johon hän tunsi itsensä vaipuvan. Hän etsi hiljaista turvapaikkaa ja tämän hän todella löysikin Josef Aleksejevitshin kabinetissa. Kun hän istui haudanhiljaisessa kabinetissa käsivaraan nojaten vainajan pölyisen kirjotuspöydän ääressä, alkoi hänen mieleensä tyynesti ja vaikuttavasti nousta äskeisten päivien ja varsinkin Borodinon taistelun muistoja sekä myöskin muistoja oman mitättömyytensä ja valheellisuutensa kalvavasta tunteesta verrattuna niiden ihmisten totuuteen, yksinkertaisuuteen ja voimaan, jotka olivat painuneet hänen sieluunsa nimellä: he. Kun Gerasim oli herättänyt hänet mietteistä, tuli Pierren mieleen ajatus, että hän ottaa osaa Moskovan aijottuun — kuten hän sen tiesi — kansanpuolustukseen. Tässä tarkotuksessa oli hän heti paikalla pyytänyt Gerasimia hankkimaan itselleen viitan ja pistoolin ja ilmottanut Gerasimille aikomuksensa jäädä Josef Aleksejevitshin taloon salanimellä. Mutta yksinäisyydessä ja joutilaisuudessa ensimäistä päivää viettäessään (Pierre oli moneen kertaan koettanut terottaa huomiotaan vapaamuurarien käsikirjotuksiin, mutta siitä ei tullut mitään) kuvastui useita kertoja hämärästi hänen mieleensä entuudestaan tuttu ajatus hänen nimensä kabalistisesta merkityksestä Bonaparten nimen yhteydessä; mutta tämä ajatus, että hänen, l'Russe Besuhof, oli ennalta määrätty panna raja pedon vallalle, nousi hänen mieleensä myöskin ainoastaan yhtenä niistä haaveista, jotka aiheettomasti ja jälkeä jättämättä väikkyivät mielikuvituksissa.
Kun Pierre viitan ostettuaan (tarkotuksessa ainoastaan ottaa osaa Moskovan kansanpuolustukseen) oli tavannut Rostovilaiset ja Natasha oli sanonut hänelle: "jäättekö kaupunkiin? Oo, miten mainiota!" oli hänen päähänsä välkähtänyt ajatus, että hänen todellakin olisi hyvä jäädä Moskovaan, vaikka se vallotettaisiinkin ja täyttää se, mikä hänelle oli ennalta määrätty.
Seuraavana päivänä kävi Pierre Trigorin tulliportin ulkopuolella mielessä ainoastaan ajatus siitä, ettei säästäisi itseään eikä missään kohden jäisi jälelle heistä. Mutta kun hän oli palannut takasin ja tullut vakuutetuksi siitä, ettei Moskovaa ryhdytäkään puolustamaan, tunsi hän yht'äkkiä, että se mikä ennen oli esiintynyt ainoastaan mahdollisuutena, oli nyt muuttunut välttämättömyydeksi ja pakoksi. Hänen täytyi salata nimensä ja jäädä Moskovaan, kohdata Napoleon ja surmata tämä joko oman perikatonsa uhalla tahi tehdäkseen lopun koko Europan onnettomuudesta, joka Pierren mielestä oli johtunut yksistään Napoleonista.
Pierre tiesi yksityiskohtiaan myöten erään saksalaisen ylioppilaan toimeenpaneman murhayrityksen Bonapartea vastaan Wienissä 1809 ja tiesi myöskin, että ylioppilas oli ammuttu. Mutta se vaara, jonka alaiseksi Pierre pani henkensä aikeensa toteuttamiseksi, kiihdytti häntä entistä enemmän.
Kaksi yhtä voimakasta tunnetta ajoi Pierreä vastustamattomalla voimalla hänen aikeensa toteuttamista kohti. Toinen oli uhrin tarpeellisuuden ja yleisen onnettomuuden tuntemisesta johtuvan kärsimyksen tunne, se sama tunne, jonka tähden hän 25 p:nä elokuuta oli lähtenyt Moschaiskiin ja tunkeutunut keskelle kuuminta taistelua, jonka tähden hän nyt oli karussa kotoaan ja elämän ylellisyydestä ja mukavuuksista välittämättä nukkui vaatteet päällä kovalla sohvalla sekä söi samaa ruokaa Gerasimin kera. Toinen oli hämärä, aito venäläinen halveksumisen tunne kaikkea sovinnaista, keinotekoista ja inhimillistä sekä kaikkea sitä kohtaan, jota suurin osa ihmisiä pitää korkeimpana onnena maailmassa. Ensi kerran oli Pierre kokenut tätä kummallista, kiehtovaa tunnetta aatelin kokouksessa, kun hän yhtäkkiä tunsi, että rikkaus ja valta ja voima ja elämä ja kaikki se, jota ihmiset suurella hopulla kokoavat ja säästävät, että jos kaikki se on minkään arvoista, niin on se vain sen nautinnon vuoksi, jolla kaikki nuo voi hylätä.
Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jonka tähden tarjokassotamies juo viimeisen kopekkansa ja päihtynyt särkee ikkunoita ja peiliä ilman minkäänlaista nähtävää syytä ja tietäen, että se vaatii hänen viimeiset rahansa; se tunne, jonka tähden ihminen tehdessään (pahassa tarkotuksessa) mielettömiä tekoja, aivan kuin koettelee oman valtansa ja voimansa kantavuutta.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Pierre ensi kerran oli kokenut tätä tunnetta aatelin kokouksessa, oli hän alituisesti ollut sen vaikutuksen alaisena, mutta nyt vasta löysi hän sille täydellisen tyydytyksen. Sitä paitsi kannatti tänä hetkenä Pierren aikeita ja esti häntä irtautumasta näistä se, minkä hän jo oli niiden toteuttamiseksi tehnyt. Karkaaminen kotoa, kauhtana, pistooli, hänen ilmotuksensa Rostovilaisille, että hän jää Moskovaan — kaikki tämä olisi sekä kadottanut merkityksensä että ollut halpamaista ja naurettavaa (josta Pierre oli hyvin arka), jos hän kaiken tämän jälkeen olisi lähtenyt Moskovasta samoin kuin muutkin.
Pierren ruumiillinen vointi, kuten tavallista, oli henkisen voinnin kaltainen. Outo ja karkea ruoka, viina, jota hän näinä päivinä joi, sikarien ja viinien puute, likaiset, muuttamattomat alusvaatteet, kaksi puoleksi unetonta yötä, jotka hän oli viettänyt lyhyellä sohvalla, kaikki tämä oli pitänyt Pierreä semmoisessa ärtymyksen tilassa, joka oli lähellä mielisairautta.
Kello kävi jo kahta päivällä. Ranskalaiset olivat lopullisesti marssineet Moskovaan. Pierre tiesi tämän, mutta hän ei ryhtynyt vielä toimimaan, vaan ajatteli ainoastaan aijettaan, jota hän punnitsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Haaveillessan näitä asioita ei Pierren mieleen noussut elävää kuvaa itse murha-iskun toimituksesta eikä Napoleonin kuolemasta, vaan sen sijaan kuvitteli hän surullisella nautinnolla ja tavattoman selvästi omaa perikatoaan ja omaa sankarillista miehuuttaan.
"Niin, minun on yksin kaikkien puolesta voitettava tahi sorruttava!" ajatteli hän. "Niin, minä lähden ... ja sitte yht'äkkiä... Olisikohan pistoolilla vai tikarilla?... Saman tekevä muuten. En minä sinua rankaise, vaan kaitselmuksen käsi ... minä sanon (mietti Pierre sanoja, jotka hän lausuisi Napoleonia murhatessaan). — Ottakaa vain ja teloittakaa minut", puheli Pierre itselleen kasvoilla surullinen, mutta luja ilme ja pää kumarruksissa.
Samaan aikaan kun Pierre keskellä lattiaa seisoessaan mietiskeli tällä tavoin, aukeni kabinetin ovi ja sen kynnykselle ilmestyi ennen aina aran Makar Aleksejevitshin muoto, joka nyt oli kerrassaan muuttunut.
Hänen viittansa oli levällään. Kasvot olivat punaiset ja muodottomat. Hän oli nähtävästi päihdyksissä. Huomattuaan Pierren hän alussa joutui hämilleen. Mutta nähtyään, että Pierrenkin kasvoilla oli hämmästyksen leima hän heti reipastui ja astui hoippuvin askelin keskelle huonetta.
— Ne ovat peloissaan, — sanoi hän käheällä, luottavalla äänellä. — Uskokaa pois, minä en antaudu, uskokaa pois ... eikö niin herra?
Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta huomattuaan samassa pöydällä olevan pistoolin tempasi hän sen yhtäkkiä nopeasti käteensä ja juoksi käytävään.
Gerasim ja piharenki, jotka olivat tulleet Makar Aleksejevitshin jälestä, pysähdyttivät hänet eteisessä ja ryhtyivät ottamaan häneltä pois pistoolia. Pierre meni eteiseen ja katseli säälin ja inhon tuntein tuota mielipuolta ukkoa. Makar Aleksejevitsh koetti kasvot ponnistuksista vääristyneinä pitää pistoolia kädessään ja huusi käheällä äänellä nähtävästi kuvitellen mielessään jotain juhlallista.
— Aseisiin! Pistin taisteluun! Älä luule, et sitä saa! — sähisi hän.
— Heittäkää jo, olkaa hyvä, heittäkää. Jättäkää tosiaankin! No, barin, riittää jo ... — puheli Gerasim koetellessaan kääntää Makar Aleksejevitshia kyynärpäistä ovea hohti.
— Kuka sinä olet? Bonaparte! ... — kirkui Makar Aleksejevitsh.
— Älkää viitsikö enää, hyvä herra. Lähdetään huoneeseen lepäämään. Antakaa pistooli minulle.
— Pois, halpa orja! Älä koske! Mikäs tämä on? — kirkui Makar Aleksejevitsh pistoolia heilutellen. — Pistintaisteluun!
— Käy kiinni, — kuiskasi Gerasim piharengille.
Nyt tarttuivat miehet Makar Aleksejevitshin käsiin ja laahasivat hänet ovelle.
Eteinen täyttyi käsirysyn ruskavista äänistä ja tikahtumaisillaan olevan juopuneen äänen uikutuksista.
Yhtäkkiä kaikui uusi, vihlova naisen ääni ulkoportailta ja kyökkipiika lennähti eteiseen.
— Nyt ne tulivat! Taivaan Herra siunatkoon!... Jumaliste ne ovat niitä. Neljä miestä, hevosväkeä! ... — haipatti hän.
Gerasim ja piharenki laskivat käsistään Makar Aleksejevitshin ja käytävästä, josta äänet olivat nyt vaienneet, kuului selvästi muutamien nyrkkien kolkutusta ulko-oveen.