XXXIX.
Muutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä virui kuolleina eri asennoissa ja univormuissa niillä niityillä ja pelloilla, jotka kuuluivat Davidoveille ja kruunun talonpojille, niillä niityillä ja pelloilla, joilta satoja vuosia olivat Borodinon, Gorkin, Shevardinon ja Semenovskojen kylien talonpojat yht'aikaa korjanneet kasvun ja joilla he olivat käyttäneet karjaansa. Sitomapaikoissa oli hurme kastanut nurmen ja maan desjatinan laveudelta. Suuret haavottuneiden ja haavottumattomien joukot, joita oli mitä erilaisimmista osastoista, vaelsi vaalein kasvoin yhdeltä puolen takasin — Moschaiskiin ja toiselta puolen takasin — Valujevaan. Toisia joukkoja, nälkäisiä ja nääntyneitä marssi päällikköjen tieten eteenpäin. Kolmannet olivat paikoillaan ja jatkoivat ampumista.
Taistelutannerta, joka äsken oli ollut vaihtelevan kaunis pistimien välkkyessä ja savuhattaroiden noustessa aamuisen auringon valossa, peitti nyt kauttaaltaan kosteuden ja sauhun synkkä pimeys ja ilmassa oli outo salpietarihapon ja veren löyhkä. Taivas vetäytyi pilveen ja hieno sade vihmoi vedellään kaatuneet, haavottuneet, säikähtyneet ja nääntyneet ja epäilevät ihmiset. Oli kuin olisi se sanonut: "riittää, riittää, inehmot, Lakatkaa... Heretkää ja nähkää, mitä te teette!"
Ravinnon ja levon puutteesta nääntyneiden kummankin puolen joukkojen mieliin alkoi tunkeutua samallainen epäily siitä, pitääkö heidän yhä jatkaa toistensa tuhoamista ja kaikkien kasvoilla kajasti horjuvaisuutta ja jokaisen sydämeen nousi samallainen kysymys; "miksi ja ketä varten minun täytyy surmata ja tulla surmatuksi? Surmatkaa keitä tahdotte ja tehkää mitä tahdotte, mutta minä en enää tahdo!" Tämä ajatus oli illansuussa vallannut kaikki yhtä voimakkaasti. Minä hetkenä hyvänsä olisi joka ainoa mies voinut kauhistua siitä, mitä he tekivät, hylätä kaikki ja paeta umpimähkään mihin sattui.
Mutta vaikka joukot tunsivatkin taistelun loppupuolella tekonsa kauheuden ja vaikka heistä olisikin ollut ilo lakata verityöstään, johti heitä kuitenkin jokin käsittämätön, salaperäinen voima ja ruudinsavusta nokisina, veren tahrimina ja hikisinä liikkuivat tykkimiehet, joita oli elossa vain yksi kolmea kohti, väsymyksestä kompastellen ja läähättäen ja jatkoivat luotien kantamista, lataamista, tähtäämistä ja laukaisemista. Ja luodit lensivät kummaltakin puolen yhtä nopeasti ja tuhoisasti ja murskasivat ihmisruumiita ja jatkumistaan jatkui se kauhea työ, joka ei tapahdu ihmisten tahdosta, vaan Hänen tahdostaan, joka johtaa ihmisiä ja maailmoita.
Jos joku olisi nähnyt Venäjän armeijan hajallisen selkäpuolen, niin olisi hän sanonut, että ranskalaisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja Venäjän armeija olisi tuhon oma. Ja jos taas joku olisi nähnyt ranskalaisten selkäpuolen, olisi hän sanonut, että venäläisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja ranskalaiset olisivat olleet tuhon omat. Mutta eivät ranskalaiset enemmän kuin venäläisetkään ryhtyneet tuohon ponnistukseen ja taistelun leimut saivat vähitellen vaipua sammuksiin.
Venäläiset eivät ryhtyneet tuohon ponnistukseen siksi, etteivät he olleet hyökkäävänä puolena. Taistelun alussa olivat he vain seisoneet Moskovan tiellä ja sulkeneet sen ja taistelun lopussa seisoivat he tuolla tiellä samalla tavalla kuin taistelun alussakin. Mutta vaikka venäläisten tarkotuksena olisi ollutkin lyödä ranskalaiset asemistaan, eivät he voineet ryhtyä tuohon viimeiseen yritykseen, sillä kaikki venäläisten joukot olivat pirstoina, ei ollut ainoatakaan joukko-osastoa, joka ei olisi kärsinyt taistelusta. Venäläiset olivat paikoillaan pysyen menettäneet puolet armeijastaan.
Ranskalaisten sitä vastoin, joiden mielissä 15 vuoden voittojen muistot olivat elävinä, jotka luottivat Napoleonin voittamattomuuteen, jotka tiesivät, että he olivat vallottaneet osan taistelutannerta, että he olivat menettäneet vain yhden neljänneksen väestään ja että heillä vielä oli 20-tuhantinen koskematon kaarti, olisivat hyvin helposti voineet tehdä tuon ponnistuksen. Ranskalaisten, jotka olivat hyökänneet Venäjän armeijan kimppuun tarkotuksessa karkottaa se asemistaan, olisi pitänyt tehdä tuo ponnistus, sillä niin kauan kuin venäläiset sulkivat tien Moskovaan samaan tapaan kuin taistelun alussakin, eivät ranskalaiset olleet saavuttaneet tarkotustaan ja kaikki heidän yrityksensä ja vaurionsa olivat siten menneet aivan hukkaan. Mutta sittenkin jäi ranskalaisilta tekemättä tuo ponnistus. Muutamat historioitsijat sanovat, että Napoleonin olisi tarvinnut vain marssittaa liikkeelle koskematon vanha kaartinsa ja hän olisi voittanut taistelun. Puhe siitä, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi laskenut taisteluun kaartinsa, on samaa kuin puhe siitä, että mitenkähän kävisi, jos syksyllä tulisi kevät. Se ei voinut tapahtua. Ei Napoleon ollut antamatta kaartiaan siitä syystä, ettei hän sitä tahtonut, vaan sitä ei voinut tehdä. Kaikki Ranskan armeijan kenraalit, upseerit ja sotamiehet tiesivät, ettei sitä voinut tehdä, koska joukkojen masentunut mieliala ei sitä sallinut.
Ei Napoleon ollut ainoa, jonka oli vallannut unennäön omainen tunne siitä, että käden valtava viittaus sammuu voimattomana, vaan kaikki kenraalit, kaikki taisteluun osaa ottaneet ja osaa ottamattomat Ranskan armeijan sotamiehet oli vallannut entisten taistelujen kokemusten jälkeen (joissa kymmenen kertaa pienemmillä ponnistuksilla oli vihollinen saatu pakenemaan) samallainen kauhuntunne vihollisen tähden, joka pysyi paikallaan taistelun lopussa yhtä uhkaavana kuin sen alussakin, vaikka olikin menettänyt puolet voimistaan. Ranskan hyökkäävän armeijan siveellinen voima oli hiutunut loppuun. Venäläiset saivat voiton Borodinon taistelussa, mutta ei semmoista voittoa, jonka suuruus arvostellaan anastettujen seipäiden nenissä riipattavien vaatekaistaleiden mukaan, joita sanotaan lipuiksi ja sen maa-alan mukaan, jolla joukot ovat tai ovat olleet, vaan he saivat siveellisen voiton, voiton semmoisen, joka saa vastustajan uskomaan vihollisen siveelliseen etevämmyyteen ja omaan heikkouteen. Ranskalaisten hyökkäysretki oli saanut kuin vimmoissaan kiitävä peto kuolinhaavan ruumiiseensa ja se tunsi tuhonsa tulevan. Mutta se ei voinut pysähtyä, samoin kuin ei voinut taipua kaksi vertaa heikompi Venäjän armeija. Sysäyksen saatuaan voi Ranskan armeija vyöryä Moskovaan saakka, mutta siellä oli se sortuva venäläisten joukkojen jouduttamatta sen perikatoa, sillä Borodinon taistelussa saamastaan kuolinhaavasta alkoi sen veri juosta kuiviin. Borodinon taistelun suoranaisena seurauksena oli Napoleonin aiheeton pako Moskovasta, paluu takasin vanhaa Smolenskin tietä, 500-tuhantisen armeijan perikato ja napoleonilaisen Ranskan loppu, jota vastaan henkisesti väkevämpi vihollinen oli ensi kerran Borodinossa kätensä kohottanut.