XXXV.
Kutusof istui harmaa pää kumarassa ja raskas ruumis kyyhällään matolla peitetyllä penkillä, sillä samalla paikalla, jossa Pierre oli hänet nähnyt aamulla. Hän ei antanut minkäänlaisia määräyksiä, vaan ainoastaan joko suostui tai oli suostumatta siihen, mitä hänelle esitettiin.
"Niin, niin, tehkää se", vastaili hän minkä minkinlaisiin ehdotuksiin. "Niin, niin, ratsastappas, veikkonen, katsomaan", sanoi hän milloin yhdelle milloin toiselle seuralaisistaan; tahi: "ei, ei tarvitse, parempi on odottaa", puheli hän. Hän kuunteli tuodut tiedot ja antoi käskyjä silloin, kun hänen alaisensa niitä vaativat; mutta tietoja kuunnellessaan ei hän näyttänyt kiinnittävän huomiota niiden sanojen sisällykseen, joita hänelle lausuttiin, vaan jokin muu tiedontuojien kasvojen ilmeessä ja puheen sävyssä kiinnitti hänen mieltään. Hän tiesi pitkällisestä sotakokemuksesta ja käsitti vanhana miehenä, että yhden henkilön on mahdoton johtaa satoja tuhansia henkensä edestä kamppailevia miehiä ja tiesi niinikään, että taistelun kohtaloa eivät ratkaise ylipäällikön määräykset, ei paikka, jossa sotaväki on, ei tykkien eikä surmansa saaneiden lukumäärä, vaan se saavuttamaton voima, jota sanotaan sotaväen hengeksi ja hän piti silmällä tätä voimaa ja johti sitä, mikäli se oli hänen vallassaan.
Kutusovin yleisenä kasvojen ilmeenä oli tarkkaava levollinen huomio ja jännitys, joka tuskin kykeni voittamaan raukean ja vanhan ruumiin väsymystä.
Kello 11 aikaan aamulla hänelle tuotiin tieto, että ranskalaiset oli karkotettu vallottamiltaan flescheiltä, mutta että ruhtinas Bagration oli haavottunut. Kutusof ähkäsi ja pudisteli päätään.
— Ratsasta ruhtinas Pjotr Ivanovitshin luo ja tiedustele tarkkaan, miten asiat ovat, — sanoi hän eräälle adjutanteistaan, jonka jälkeen hän virkkoi takanaan seisovalle Württembergin prinssille:
— Eikö Teidän Korkeutenne haluaisi ottaa vastaan 2:sen armeijan johtoa?
Kohta prinssin lähdettyä, vieläpä niinkin kohta, ettei hän ollut voinut ehtiä Semenovskojeen, palasi prinssin adjutantti tuomaan sanan hänen armolleen, että prinssi pyytää väkeä.
Hetken aikaa kasvojaan rypisteltyään lähetti Kutusof Dohturoville käskyn ottaa käsiinsä 2:sen armeijan päällikkyys, vaan pyysi prinssin, jota ilman, kuten hän sanoi, hän ei voi tulla toimeen, saapumaan takasin luokseen. Kun tuotiin sanoma Muratin vangitsemisesta ja esikunta-upseerit onnittelivat Kutusovia, hymähti hän.
— Odottakaa, hyvät herrat, — sanoi hän. — Taistelu on voitettu eikä Muratin vangitsemisessa ole mitään tavatonta. Mutta parasta on säästää iloa.
Hän käski kuitenkin adjutantin viemään tämän tiedon joukoille.
Kun Shtsherbinin vasemmalta siiveltä kiidätti ilmottamaan, että ranskalaiset olivat miehittäneet fleschit ja Semenovskojen, nousi Kutusof, joka taistelutantereelta kuuluvista äänistä ja Shtsherbininin kasvoista arvasi, että tiedot olivat huonot, aivan kuin jalkojaan oikomaan ja otettuaan Shtsherbininiä kainalosta vei hänet syrjään.
— Ratsastappas, veikkonen, — sanoi hän Jermoloville, — katsomaan, voisiko siellä jotain tehdä.
Kutusof oli Gorkissa, venäläisten joukkojen aseman keskuksessa. Napoleonin hyökkäykset meidän vasenta siipeämme vastaan torjuttiin useaan kertaan. Keskustassa eivät ranskalaiset päässeet Borodinoa etemmä. Vasemman siiven puolella oli Uvarovin ratsuväki pakottanut ranskalaiset pakoon.
Kolmatta käydessä päättyivät ranskalaisten hyökkäykset. Kaikkien niiden kasvoilla, jotka saapuivat taistelutantereelta ja niidenkin, jotka seisoivat Kutusovin ympärillä, huomasi hän mitä äärimmäisimmän jännityksen leiman. Kutusof oli odottamattoman tyytyväinen päivän menestykseen. Moneen kertaan painui hänen päänsä niin syvään alas, että se oli retkahtamaisillaan, sillä hän torkahteli. Hänelle tuotiin päivällinen.
Sivusadjutantti Wolzogen, sama mies, joka ruhtinas Andrein ohi ratsastaessaan oli puhunut, että sota pitää im Raum verlegen ja jota Bagration kovasti vihasi, saapui päivällistä syödessä Kutusovin luo. Wolzogen oli tullut tuomaan Barclayn tiedonantoa vasemman siiven tapahtumista. Kun järkevä Barclay de Tolly oli nähnyt, että haavottuneet laumoittain pakenivat taistelusta ja että armeijan selkäpuoli oli hajallaan, oli hän kaikki näkökohdat perinpohjin punnittuaan tehnyt sen johtopäätöksen, että taistelu oli menetetty, josta hän lähetti suosikkinsa viemään sanoman ylipäällikölle.
Kutusof oli parhaillaan hyvin vaivaloisesti järsimässä paistettua kanaa ja katsahti ilostunein, sirhallaan vetäytynein silmin Wolzogeniin.
Wolzogen astui Kutusovin luo huolettomasti jalkojaan heilutellen, huulet halveksuvassa hymynkierteessä ja hieman lakinlippuaan kädellään koskien.
Wolzogen kohteli hänen armoaan jonkunverran teeskennellyn välinpitämättömästi, jonka piti osottaa, että hän korkeasti sivistyneenä sotilaana suo venäläisille etuoikeuden pitää epäjumalanaan tuota vanhaa, hyödytöntä ukkoa, vaan että hän itse hyvin tietää, minkälaisen miehen kanssa hän on tekemisissä. Der alte Herr (joksi saksalaiset sanoivat Kutusovia keskuudessaan) macht sich ganz bequem[147] ajatteli Wolzogen ja tuikeasti vilkaistuaan Kutusovin edessä oleviin lautasiin alkoi tehdä vanhalle herralle selkoa vasemman siiven asemasta, kuten Barclay oli käskenyt ja kuten hän itse oli sen nähnyt ja käsittänyt.
— Meidän asemamme kaikki kohdat ovat vihollisen käsissä emmekä niitä voi vallottaa takasin, kun ei ole väkeä; miehistö pakenee eikä sitä saa mitenkään pysähtymään, — esitti hän.
Kutusof lakkasi järsimästä ja ihmeissään, aivan kuin käsittämättä, mitä hänelle puhuttiin, alkoi tuijottaa Wolzogeniin. Huomattuaan vanhan herran kuohahtavan sanoi Wolzogen hymyillen:
— En katsonut itselläni olevan oikeutta salata teidän armoltanne sitä, mitä olen nähnyt. Joukot ovat aivan hajallaan...
— Te nähneet? Te nähneet? — kiljasi Kutusof kulmiaan rypistellen ja kavahtaen rutosti pystyyn sekä astuen aivan Wolzogenin eteen. — Kuinka ... kuinka te uskallatte! ... — huusi hän tikahtumaisillaan ja vapisevilla käsillään uhkaavia liikkeitä tehden. — Kuinka te, hyvä herra, uskallatte puhua tätä minulle? Te ette tiedä mitään. Sanokaa minulta kenraali Barclaylle, että hänen tietonsa ovat väärät ja että minä, ylipäällikkö, tiedän taistelun kulun tällä hetkellä paremmin kuin hän.
Wolzogen halusi väittää jotain vastaan, mutta Kutusof keskeytti hänet.
— Vihollinen on torjuttu vasemmalla ja kärsinyt tappion oikealla siivellä. Jos te, hyvä herra, olette nähneet huonosti, niin älkää ruvetko puhumaan semmoista, jota ette tiedä ettekä tunne. Suvaitkaa palata kenraali Barclayn luo ja ilmottaa hänelle huomisen varalta, että minun ehdoton aikomukseni on ryhtyä hyökkäämään, — sanoi Kutusof vakavasti.
Kaikki olivat ääneti, kuului ainoastaan hengästyneen vanhan kenraalin raskasta huohotusta.
— Kaikkialla on vihollinen syösty takasin, josta minä kiitän Jumalaa ja urhoollista sotajoukkoamme. Vihollinen on voitettu ja huomenna me ajamme sen pyhästä Venäjänmaasta tiehensä, — sanoi Kutusof silmiään ristien ja alkoi äkkiä vesissä silmin itkeä nyyhkyttää.
Olkapäitään kohautettuaan ja suutaan murtaen poistui Wolzogen ääneti syrjään ja ihmetellen über diese Eigenommenheit des alten Herren.[148]
— Tuossa se on se minun sankarini, — sanoi Kutusof lihavalle, kauniille mustatukkaiselle kenraalille, joka nyt saapui kummulle.
Tulija oli Rajevski, joka oli viettänyt koko päivän Borodinon kentän pääasemalla.
Rajevski ilmotti, että joukot pysyvät horjumattomina paikoillaan ja etteivät ranskalaiset uskalla enää tehdä hyökkäyksiä.
Kuunneltuaan, mitä Rajevskilla oli sanomista, sanoi Kutusof ranskaksi:
— Vous ne pensez donc pas comme les autres que nous sommes obligés de nous retirer?[149]
— Au contrair, votre altesse, dans les affaires indécises c'est toujours le plus opiniâtre qui reste victorieux, — vastasi Rajevski, — et mon opinion...[150]
— Kaisarof! — huudahti Kutusof adjutantilleen. — Käy istumaan ja kirjota päiväkäsky huomispäiväksi. Ja sinä, — sanoi hän toiselle, — lähde rintamaan, ja ilmota, että huomenna me ryhdymme hyökkäämään.
Sillä välin kun keskustelua jatkui Rajevskin kanssa ja päiväkäskyä saneltiin, ehti Wolzogen palata Barclayn luota. Hän ilmoitti että Barclay de Tolly haluaisi saada kirjallisen vahvistuksen sotamarsalkan antamaan päiväkäskyyn.
Ja jonkin hämärän, salaperäisen siteen vaikutuksesta, jota sanotaan armeijan hengeksi ja joka muodostaa sodan tärkeimmän hermon, kiisivät Kutusovin sanat ja päiväkäsky huomisesta taistelusta yht'aikaa armeijan kaikkiin sopukkoihin.
Eivät suinkaan itse sanat eikä päiväkäsky kulkeutuneet tuon siteen viimeisten rivien kuuluviin. Ne puheet, jotka kulkivat suusta suuhun armeijan eri osissa, eivät olleet vähääkään Kutusovin lausumien sanojen kaltaisia, mutta hänen sanojensa merkitys levisi kaikkialle, sillä se, minkä Kutusof oli sanonut, ei johtunut konstikkaista mietelmistä, vaan tunteesta, joka vallitsi ylipäällikön rinnassa yhtä lämpimänä kuin kaikkien muidenkin venäläisten rinnassa.
Ja kun väki sai kuulla, että huomenna me puolestamme käymme vihollisen kimppuun ja kun se sai armeijan korkeimmista piireistä vahvistuksen siihen, mitä se tahtoi uskoa, tyyntyivät ja reipastuivat uupuneiden, horjuvien miesten mielet.