XXXVI.
Ruhtinas Andrein rykmentti oli varaväkenä, joka melkein klo 1 asti oli toimettomana seisonut Semenovskojen takana ankarassa tykkitulessa. Kahta käydessä siirrettiin rykmentti, joka oli menettänyt kolmatta sataa miestä, eteenpäin tallotulle kaurapellolle, sille Semenovskojen ja kumpupatterin väliselle alalle, jolla tänä päivänä oli tuhottu tuhansia ihmisiä ja jolle kahta käydessä suunnattiin kiihkeän keskitetty tuli muutamista sadoista vihollisen tykeistä.
Tältä paikaltaan poistumatta ja ainoatakaan laukausta ampumatta menetti rykmentti täällä vielä kolmannen osan miehistöstään. Etupuolelta ja varsinkin oikealta kuului sakean savun seasta tykkien mylvähdyksiä ja savun salaperäisistä uumenista singahteli myötäänsä vihaisesti sähiseviä luotia ja veltosti vinkuvia kranaattia. Toisinaan kului neljänneksen tuntia, jolloin kaikki luodit ja kranaatit huristivat yli aivan kuin suoden hetkisen levähdysaikaa, mutta toisinaan yhden ainoan minuutin kuluessa ruhjoutui riveistä useita miehiä, joten kaatuneiden korjaamista ja haavottuneiden kantamista kesti lakkaamatta.
Jokaisen uuden iskun perästä jäi niille, jotka eivät vielä olleet saaneet surmaansa, yhä vähemmän ja vähemmän hengissäpysymisen toivoa. Rykmentti seisoi pataljoonakolonnittain, kukin 300 askeleen päässä toisestaan, mutta siitä huolimatta vallitsi miehissä yksi ja yhteinen mieliala. Kaikki rykmentin miehet olivat yhtä vaiteliaita ja synkkiä. Harvoin kuului riveistä puhetta, ja jos sitä milloin kuului, vaimeni se heti, kun kuului luodin isku ja huuto: paarit! Suurimman osan aikaa istui rykmentin miehistö päällikköjen käskystä maassa. Ken otti lakin päästään, oikoi huolellisesti sen poimuja ja laittoi ne takasin paikoilleen; ken möyhensi kuivaa savea kämmeniensä välissä ja kiillotti sillä pistintään; ken venytteli remeliään ja siirsi tiukemmalle kannikkeen solkea; ken korjaili ja oikoi kurtistuneita jalkariepujaan, riisui jalkineensa ja veti ne takasin jalkaansa. Jotkut rakensivat pikkutaloja multakokkareista tai punoivat palmikkoja olensängistä. Kaikki näyttivät tyyten vaipuneilta näihin askareihinsa. Kun miehiä kaatui ja haavottui, kun paarijonot liikkuivat, kun meikäläisiä osastoja palasi taistelusta ja kun savun seasta häämötti suuria vihollisparvia, ei kukaan pannut näihin seikkoihin minkäänlaista huomiota. Kun taas tykistöä ja ratsuväkeä ajoi esiin ja näkyi meidän marssivia jalkajoukkoja, kuului kaikilta puolin hyväksyviä huomautuksia. Mutta kaikista suurin huomio kiintyi aivan syrjäseikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä taistelun kanssa. Oli kuin noiden henkisesti nääntyneiden miesten huomiokyky olisi levännyt näissä tavallisissa elämän pikku tapahtumissa. Muuan tykistöpatteri ajoi rykmentin rintaman editse. Eräältä tykkilaatikkoa vetävältä hevoselta oli vetohihna jäänyt jalkojen väliin. "Hoi, katsokaa hevosta!... Korjatkaa! Kaatuu... Ah, eivät näe!" ... huudettiin yht'aikaa kaikkialta rykmentin riveistä. Toisen kerran herätti yleistä huomiota pieni, pahanpäiväinen, ruskea koira, joka häntä pökössä juosta haipatti rivien ohitse, päästi yht'äkkiä surkean ujelluksen säikähtyneenä lähelle iskeneestä tykinluodista ja livisti sitten häntä koipien välissä syrjään. Ympäri rykmenttiä kuului honotusta, vinkumista ja koiran ujelluksen matkimista. Mutta tämmöistä huvittelua kesti vain muutaman minuutin. Miehistö oli jo ollut yhdeksättä tuntia syömättä ja toimettomana kuoleman kauhu lakkaamatta silmien edessä ja kalpeat, synkät kasvot kalpenivat ja synkistyivät entisestään.
Ruhtinas Andrei oli yhtä synkkä ja kalpea kuin kaikki muutkin rykmentin miehet. Hän käveli edestakasin niityllä kaurapellon vieressä, kulki pellon laidasta toiseen pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana. Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä komentamista. Kaikki tapahtui itsestään. Kaatuneita raahattiin rintaman taa, haavottuneita kannettiin korjuuseen, rivit hupenivat. Jos miehiä pistäytyi jonnekin riveistä, palasivat he kohta nopeasti takasin. Alussa ruhtinas Andrei, joka piti velvollisuutenaan herättää miehissään miehuutta omalla esimerkillään, kulki rivien keskessä, mutta sitte hän huomasi, ettei hän voinut opettaa heitä mihinkään eikä millään. Kaikki hänen sielunvoimansa samoin kuin jokaisen sotamiehenkin olivat tiedottomasti kohdistuneet siihen, ettei vain olisi tarvinnut kiintyä katsomaan sen aseman kauhuja, jossa he olivat. Hän kulki niityllä jalkojaan vedellen, heinänsänkeä penkoen ja katsellen pölyä, jota oli laskeutunut hänen saappailleen. Toisinaan hän liikkui pitkin askelin ja koetteli osua niittomiesten jättämiin jälkiin, toisinaan hän askeleitaan lukien laski, montako kertaa hänen oli kulettava niityn laidasta toiseen, jotta matkaa tulisi yksi virsta, toisinaan pysähtyi katsoa murjottamaan ojavarsilla kasvavaa koiruohoa, riipi kukintoja, rouhensi kukat kämmenissään ja veti sieramiinsa niiden väkevää tuoksuavaa lemua. Ajatusten eilisestä työstä ei ollut jäänyt mitään jälelle. Hän ei ajatellut mitään. Kuunteli vain väsynein korvin yhä noita samoja ääniä, joista selvään erotti luotien lennon laukausten jyminästä, katseli kyllästymiseen asti tuttuja 1:sen pataljoonan miesten kasvoja ja odotteli. "Tuossa taas ... taas meille!" ajatteli hän pysähtyen kuuntelemaan vinkunaa, jonka synnytti jokin savun ummesta lähenevä esine. "Yksi, kaksi! Vielä! Osui"... Hän pysähtyi ja tarkasti rivejä. "Ei, yli lensi. Mutta tuo sattui". Vaan taas painautui hän kävelemään ja koetti ottaa pitkiä askeleita, jotta olisi 16 askeleella päässyt niityn laitaan. Vinkuna ja isku! Viiden askeleen päässä hänestä ryöppysi kuiva multa, johon vilahti tykinluoti. Väkisinkin värisytti häntä. Hän katsahti taasen riveihin. Luultavasti vei usean; suuri miesjoukko keräytyi 2:sen pataljoonan luo.
— Herra adjutantti, — huudahti hän, — käskekää, etteivät kokoutuisi ryhmiin.
Täytettyään käskyn tuli adjutantti ruhtinas Andrein luo. Toiselta puolen ajoi pataljoonan komentaja.
"Väistykää!" kaikui erään sotamiehen hätäinen huudahdus ja aivan kuin maahan laskeutuva lintu, jonka siivet suhisevat vinhasta räpytyksestä humahti kranaatti kahden askeleen päähän ruhtinas Andreista pataljoonan komentajan hevosen viereen. Kysymättä, sopiko vai eikö sopinut osottaa kauhua, hirnahti hevonen ensimäisenä, teutaroi tuokioisen paikallaan, jotta majuri oli vähällä pudota satulasta ja laukkasi sitte syrjään. Hevosen kauhu tarttui miehiin.
— Pitkällenne! — kiljasi adjutantti, joka heittäytyi maahan.
Ruhtinas Andrei seisoi epäröiden paikallaan. Kranaatti savusi ja pyöri kuin hyrrä hänen ja pilkallaan olevan adjutantin välillä pellon ja niityn rajalla koiruohoryhelmän vieressä.
"Jokohan on surmani?" — ajatteli ruhtinas Andrei silmäillen aivan uusin, kateellisin katsein nurmea, koiruohoa ja savukierrettä, joka kiemurteli pyörivästä mustasta pallosta. "En voi, en tahdo kuolla, rakastan elämää, rakastan tuota nurmea, maata, ilmaa..." Näin ajatellessaan välähti myöskin hänen mieleensä, että häneen katsottiin.
— Ettekö häpeä, herra upseeri! — sanoi hän adjutantille. — Mikä...
Hän ei ehtinyt etemmä. Yht'äkkiä kuului räjähdys ja aivan kuin särkyneen astian sirpaleiden suhinaa, tulvahti ruudin tukehduttava katku, ruhtinas Andrei retkahti syrjään ja kaatui kädet pystyssä vatsalleen.
Muutamia upseeria lennähti hänen luokseen. Vatsan oikealla puolen oli nurmelle valunut suuri veriläiskä.
Paikalle kutsutut nostokkaat pysähtyivät paareineen upseerien taa. Ruhtinas Andrei virui vatsallaan ja kasvot nurmea vasten painuneina hengitti raskaasti ja nyyhkyttäen.
— Mitä te siellä töllistelette, käykää tänne.
Musikat tulivat ja tarttuivat ruhtinas Andrein jalkoihin ja olkapäihin, mutta kun hän voihki surkeasti, laskivat musikat hänet takasin maahan.
— Käykää kiinni ja pankaa paareille, sama se! — huusi jonkun ääni.
Toisen kerran tartuttiin hänen harteisiinsa ja nostettiin paareille.
— Ah, Jumalani, Jumalani! Mitä tämä on... Vatsaan! Loppu tuli! Jumalani! — kuului ääniä upseerien kesken.
— Karvan etäisyydeltä hurahti korvan juuresta! — kertoi adjutantti.
Musikat asettivat paarit olkapäilleen ja läksivät nopeasti paarustamaan sidonta-asemalle tallomaansa polkua myöten.
— Käykää tahdissa... Pölkkypäät! — kiljasi eräs upseeri ja pysähdytti harteista musikat, jotka astuivat epätasaisessa tahdissa ja siten hytkyttivät paareja.
— Astu jalkaan siellä, Hvedor, kuulitko, Hvedor, — hoppusi etumainen musikka.
— Nyt käypi hyvin, — virkkoi takimainen mies iloisesti, kun tapasi tahdin.
— Teidän jaloutenne ... herra ruhtinas? — sanoi vapisevin äänin Timohin, joka juoksi paarien luo ja kurkisti niihin.
Ruhtinas Andrei avasi silmänsä ja katsahti paarien pohjalta, jonka syvyyteen hänen päänsä oli painunut, puhuvaan mieheen ja ummisti uudelleen luomensa.
Nostokkaat kantoivat ruhtinas Andrein metsän laitaan, jossa oli kuormarattaita ja sitoma-asema. Sitoma-asemana oli kolme koivikon laitaan pystytettyä telttiä, joiden liepeet oli kääritty ylös. Koivikossa oli kuormarattaita ja hevosia. Hevoset söivät kauroja päihin pujotetuista pusseista ja varpusparvia lensi tuontuostakin nokkimaan varisseita jyviä. Korppia lensi verta vainuten koivusta koivuun. Telttien ympärillä, alun kolmatta desjatinaa lavealla alalla virui, istui ja seisoi verisiä miehiä kaikenkarvaisissa puvuissa. Haavottuneiden ympärillä seisoi apein, tarkkaavaisin kasvoin joukottain kantajasotamiehiä, joita järjestystä valvovat upseerit turhaan saivat hätistellä pois tältä paikalta. Upseereja tottelematta seisoivat sotamiehet paikoillaan paareihinsa nojaten ja katsoa tuijottivat edessään tapahtuviin toimiin aivan kuin tahtoen päästä käsittämään näyn vakavaa merkitystä. Telteistä kuului milloin kovaäänistä, hurjaa voihketta, milloin surkeaa valitusta. Silloin tällöin juoksi telteistä joku haavuri hakemaan vettä ja näyttämään, keitä oli kannettava sisään. Telttien luona vuoroaan odottavat haavottuneet korisivat, voihkivat, itkivät, parkuivat, kiroilivat ja pyysivät viinaa. Jotkut hourivat. Ruhtinas Andrei, joka oli rykmentin päällikkö, kannettiin sidottujen ja haavottuneiden yli erään teltin eteen, johon kantajat pysähtyivät käskyä odottamaan. Hän avasi silmänsä eikä hyvään aikaan kyennyt käsittämään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Niitty, koiruoho, pelto, musta, pyörivä pallo ja hänen tulinen rakkaudenpuuskansa elämään muistui hänen mieleensä. Kahden askeleen päässä hänestä seisoi oksaa vasten nojaten pää siteissä eräs pitkä, kaunis, mustatukkainen ali-upseeri, joka puheli kovalla äänellä ja veti kaikkien huomion puoleensa. Hän oli saanut kiväärinluodeista haavan päähänsä ja jalkaansa. Hänen ympärilleen oli keräytynyt joukko haavottuneita ja kantajia, jotka ahneesti kuuntelivat hänen pakinaansa.
— Kun me se sieltä kyörättiin, niin kaikki heitteli yltään, oikein itse kuningas otettiin, — hoilasi sotamies mustat tulistuneet silmät säihkyen ja ympärilleen katsellen. — Tulla vaan juuri siinä nipukassa reservit, niin ei veikkonen velikulta olisi miehestä jäänyt selkäruotoakaan, ihan se on totta...
Ruhtinas Andrei katsoi kertojaan samoin kuin muutkin kuuntelijat välkkyvin silmin ja hän tunsi tyydytystä. "Mutta eikö nyt ole kaikki samantekevää?" ajatteli hän. "Miksi minusta tuntui niin ikävältä erota elämästä? Tässä elämässä on ollut jotain, jota en ole ymmärtänyt ja jota en ymmärrä."