XXXVII.
Eräs lääkäri tuli teltistä yltä alta veressä esiliina edessä ja verettynein pienin käsin, joista toisessa oli peukalon ja pikkusormen välissä sikari, ettei se olisi likaantunut verestä. Lääkäri kohotti päätään ja alkoi katsella ympärilleen haavottuneiden yli. Häntä nähtävästi halutti hieman levähtää. Jonkun aikaa käänneltyään päätään oikealle ja vasemmalle hän huokasi ja laski katseensa alas.
— Heti, heti, sanoi hän haavurille, joka huomautti ruhtinas Andreista, ja käski kantamaan hänet telttiin.
Odottelevien haavottuneiden joukossa alkoi kuulua nurinaa.
— Ei näy toisessakaan maailmassa olevan sijaa muille kuin herroille, — virkkoi eräs.
Ruhtinas Andrei kannettiin sisään ja asetettiin äsken vapautuneelle pöydälle, jolta haavuri huuhteli jotain pois. Ruhtinas Andrei ei kyennyt saamaan selvää teltassa vallitsevista yksityiskohdista. Surkeat voihkeet joka puolelta, kova kipu lanteissa, vatsassa ja selässä hajottivat hänen ajatuksiaan. Kaikki, minkä hän ympärillään näki, sulautui kuvaksi alastomasta, veren tahraamasta ihmisruumiista, joka tuntui täyttävän koko matalan teltin, kuten muutama viikko sitte eräänä elokuun kuumana päivänä tuo sama ruumis täytti Smolenskin tien varrella olevan lammikon. Niin, se oli sama ruumis, sama chair à canon, jonka näkeminen jo silloinkin aivan kuin enteenä nykyisestä kuvasta oli herättänyt hänessä kauhua. Teltissä oli kolme pöytää. Kahdella pöydällä oli muita ja kolmannelle pantiin ruhtinas Andrei. Kun hänet heitettiin hetken ajaksi yksikseen, tuli hän tahtomattaankin katsoneeksi, mitä toisilla pöydillä tehtiin. Lähimmällä pöydällä istui eräs tatari, joka pöydän viereen heitetystä univormusta päättäen oli nähtävästi kasakka. Lääkäri, jolla oli silmälasit nenällä, leikkasi jotain hänen ruskeasta jäntereisestä selästään.
— Öh, öh, öh! ... — pääsi tatarilta röhkiviä ääniä, vaan äkkiä kiskasi hän jäntevät, mustat, nysänenäiset kasvonsa pystyyn, kiristi valkeita hampaitaan ja alkoi rimpuilla, heittelehtää ja parkua vihlovan kimeällä, pitkäveteisellä äänellä. Toisella pöydällä, jonka ympärillä tungeksi paljon väkeä, lepäsi selällään kookas, lihava mies pää retkallaan taapäin (kihara tukka, sen väri ja pään muoto tuntuivat ruhtinas Andreista omituisen tutuilta). Muutamia haavureita oli painautunut miehen rinnan yli pitelemään häntä kiinni. Valkea, kookas, lihava jalka hytkähteli tiheään ja lakkaamatta liikkui kuumeen tapaisesti värähdellen. Mies parkui katkonaisesti ja oli toisinaan tikahtumaisillaan. Kaksi lääkäriä — toinen oli kalpea ja vapisi — teki jotain miehen toiselle jalalle, joka oli punainen. Sidottuaan tatarin, jonka ylle heitettiin sinelli, tuli lääkäri, jolla oli silmälasit nenällä, käsiään hieroskellen ruhtinas Andrein luo.
Hän katsahti ruhtinas Andrein kasvoihin ja käännähti nopeasti.
— Riisukaa! Mitä te siinä seisotte? — kiljasi hän vihaisesti haavureille.
Aikuisin, kaukainen lapsuus muistui ruhtinas Andrein mieleen, kun haavuri joutuisasti aukoi puvun nappia ja riisui vaatteita hänen päältään. Lääkäri kumartui aivan lähelle haavaa, tunnusteli sitä ja huokasi raskaasti. Sitte hän antoi merkin jollekin. Ankara kipu vatsassa vei ruhtinas Andrein tainnuksiin. Kun hän heräsi tuntoihinsa, olivat lonkkaluun särkyneet sirpaleet poistetut, liharäismät leikatut ja haava sidottu. Hänen kasvoilleen pirskotettiin vettä. Samassa kun ruhtinas Andrei aukasi silmänsä, kumartui lääkäri hänen ylitsensä, suuteli ääneti hänen huuliaan ja poistui nopeasti.
Kärsimiensä tuskien jälestä valtasi ruhtinas Andrein niin suuri onnen tunne, ettei hän ollut moista pitkiin aikoihin kokenut. Kaikki hänen elämänsä suloisimmat, onnellisimmat hetket ja varsinkin varhaisin lapsuus, jolloin hänet oli riisuttu ja pantu pikku vuoteeseen, jolloin lapsenhoitajatar oli tuuditellut häntä unen utuisille maille kehtolaulua hyräillen, jolloin hän pää pehmoiseen tyynyyn painuneena oli tuntenut itsensä onnelliseksi pelkästään elämän tuntemisesta, — kajastuivat hänen mieleensä suorastaan nykyisyytenä eikä vain entisyytenä. Sen haavottuneen ääressä, jonka pään piirteet tuntuivat ruhtinas Andreista tutuilta, hääri lääkäreitä. Haavottunutta kohenneltiin ja tyynnyteltiin.
— Näyttäkää minulle... Oo-oo! o-oooo! — kuului hänen nyyhkytyksien keskeyttämä, säikähtynyt ja tuskan murtama valituksensa.
Tätä valitusta kuullessaan teki ruhtinas Andrein mieli itkeä. Johtuiko se siitä, että hänen elämänsä oli sammumaisillaan maineetta; siitäkö, että hänen oli ikävä erota elämästä; noista koskaan palaamattomista lapsuuden hehkeistä muistoistako; siitäkö, että häntä kärsimys kalvoi, että muut kärsivät ja tuo mies hänen vieressään niin surkeasti valitti, — sitä hän ei tiennyt, mutta itkeä teki mieli, itkeä lapsen viattomin, melkeinpä iloisin kyynelin.
Haavotetulle näytettiin hänen leikattu jalkansa saappaassa, joka oli yltä alta hyytyneessä veressä.
— O! Oo-oo! — purskahti hän ulvomaan kuin nainen.
Lääkäri, joka oli seisonut haavottuneen edessä niin, ettei haavottuneen kasvoja näkynyt, poistui.
— Jumalani! Mitä tämä on? Miksi on hän täällä? — sanoi ruhtinas Andrei itselleen.
Onnettomassa, valittavassa, hervonneessa miehessä, jolta vast'ikään oli leikattu jalka, hän tunsi Anatol Kuraginin. Anatolia pidettiin ylhäällä käsivaroin ja hänelle tarjottiin vettä lasista, jonka reunaa hän ei tavannut vapisevilla, pöhöttyneillä huulillaan. Anatol itkeä nyyhkytti raskaasti. "Hän, hän se on; hän, tuo mies on sidottu minuun jollakin läheisesti ja rakkaasti", ajatteli ruhtinas Andrei käsittämättä vielä oikein selvästi, mikä hänen mielessään pyöri. "Mikä tuon miehen sitoo minun lapsuuteeni, elämääni?" kysyi hän itseltään vastausta löytämättä. Ja yhtäkkiä välkähti ruhtinas Andrein mieleen uusi, aavistamaton kuva puhtaasta lapsuuden lempimaailmasta. Hänen mieleensä muistui Natasha semmoisena, kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran tanssiaisissa v. 1810, hentokaulaisena, hentokätisenä, riemuun purskahtavin, pelästynein, onnellisin kasvoin ja lempi ja hellyys häneen heräsi ruhtinas Andrein sydämessä hehkuvampana ja voimakkaampana kuin koskaan ennen. Nyt muisti hän sen siteen, joka liitti hänet tuohon mieheen, joka turvonneet silmät tulvillaan kyyneleitä katsoi häneen samein katsein. Ruhtinas Andrei muisti kaikki ja syvä sääli ja rakkaus ihmiseen täytti hänen onnellisen sydämensä.
Ruhtinas Andrei ei jaksanut enää hillitä itseään, hän valahti hellään, lempeään itkuun ihmisten tähden, itsensä tähden ja heidän ja itsensä erehdysten tähden.
"Sääli, rakkaus veljiin, jotka rakastavat; rakkaus niihin, jotka meitä vihaavat, rakkaus vihamiehiin; niin, se rakkaus, jota Jumala maan päällä saarnasi, jota minulle ruhtinatar Maria opetti ja jota minä en ymmärtänyt, — senhän tähden minun oli ikävä elämää, se juuri on se, joka olisi osani, jos olisin elossa. Mutta nyt on myöhäistä. Minä tiedän sen!"