I.
Kun ihminen näkee kuolevan eläimen, valtaa hänet kauhu, sillä se mitä hän itse on — hänen oleellisuutensa — katoaa hänen omien silmiensä nähden ja lakkaa olemasta. Mutta kun kuoleva on ihminen ja rakastettu ihminen, silloin tunnemme me kauhun lisäksi elämän katoamisesta, että jotain repeää meissä itsessämme ja että me henkisesti haavotumme. Tämmöinen haava samoin kuin ruumiillinenkin tuottaa toisinaan kuoleman, vaan toisinaan se paranee, joskin sitä aina kolottaa ja se on arka ulkonaiselle ärsyttävälle kosketukselle.
Ruhtinas Andrein kuoleman jälkeen tunsivat Natasha ja ruhtinatar Maria tämän samalla tavalla. Henkisesti masentuneina siitä synkästä kuoleman pilvestä, joka oli ajautunut heidän ylleen, he eivät uskaltaneet nostaa silmiään elämän kasvoja katsomaan. Varovasti he varjelivat vuotavia haavojaan kipua tuottavilta kosketuksilta. Jos ajopelit kiisivät nopeasti kadulla, jos käskettiin syömään ja jos palvelustyttö kysyi, mikä puku oli valmistettava sekä varsinkin jos satuttiin lausumaan joku pintapuolinen sana surunvalituksesta, niin ärsytti kaikki tämä haavaa ja häiritsi sitä välttämätöntä hiljaisuutta, jossa he kumpikin koettivat unohtua kuuntelemaan yhä vieläkin heidän ajatuksissaan soivaa kolkkoa, jylhää hymniä ja joka heitä esti luomasta katsettaan niihin salaperäisiin äärettömiin etäisyyksiin, jotka tuokioiseksi avautuivat heidän eteensä.
Ainoastaan kahden kesken ollen ei heistä tuntunut häiritsevältä eikä kipeältä. He puhelivat vähän keskenään, ja silloin kun he puhelivat, tapahtui se aivan vähäpätöisistä asioista. Kumpikin karttoi yhtä paljon mainitsemasta jotain semmoista, jolla oli tekemistä tulevaisuuden kanssa.
Tulevaisuuden mahdollisuuden tunnustaminen tuntui heistä hänen muistonsa loukkaamiselta. Vielä varovammin karttoivat he keskusteluissaan kaikkea sitä, joka vähänkään koski vainajaa. Heistä tuntui, että sitä mitä he olivat kokeneet ja tunteneet, oli mahdoton ilmaista sanoin. Heistä tuntui, että pienimmälläkin sanalla mainitseminen hänen elämänsä tapauksista häiritsi heidän nähdensä täyttyneen kuoleman salaisuuden majesteettisuutta ja pyhyyttä.
Ainainen pidättyminen puhumasta ja lakkaamaton, huolellinen vaikeneminen kaikesta siitä, joka olisi voinut saada mainitsemaan jotain hänestä, tämmöinen pysytteleminen sillä rajalla, jonka taakse ei saanut mennä, loi heidän mielikuvitukseensa entistä selvemmin sen, mitä he tunsivat. Mutta puhdas ja täydellinen murhe on yhtä mahdoton kuin puhdas ja täydellinen ilo. Kun ruhtinatar Maria oli veljenpoikansa holhoojan ja kasvattajan asemassa, vieroitti elämä ensimäisenä hänet siitä murheen maailmasta, jossa hän oli elänyt kaksi ensimäistä viikkoa. Hän sai kirjeitä sukulaisilta ja niihin piti vastata. Huone, jonka Nikolushka sai asunnokseen, oli kostea ja hän alkoi rykiä. Alpatitsh saapui Jaroslavliin tekemään tiliä asioista ja neuvoi muuttamaan Moskovaan Vosdvischenkalla olevaan taloon, joka oli säilynyt eheänä ja kaipasi vain pieniä korjauksia. Elämä riensi rientämistään ja sen mukana täytyi elää. Niin raskaalta kuin ruhtinatar Mariasta tuntuikin erota siitä yksinäisyyden maailmasta, jossa hän tähän saakka oli elänyt ja niin säälittävältä ja aivan kuin häpeältäkin tuntui jättää Natasha yksikseen surun valtaan, vaativat kuitenkin elämän huolet ruhtinatar Mariaa pyörteisiinsä ja hän antautui tahtomattaankin niiden valtaan. Hän tarkasti tilit Alpatitshin kanssa, neuvotteli Dessallesin kanssa veljensäpojasta ja ryhtyi valmistamaan matkaa Moskovaan.
Natasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria ryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.
Ruhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen kanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän ehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat heikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja Moskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.
— Minä en lähde minnekään, — vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin asia, — antakaa minun vain olla rauhassa, — sanoi hän poistuen huoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin surusta.
Siitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja kantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa yksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien tai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse luotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys näännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku tuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja ilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi odottavan, että tulija menisi pois.
Hänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja ratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen sielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.
Eräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha mustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna sohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin vyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.
Hän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja se puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka ennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut häntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli elämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.
Hän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut nähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut elämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut Mitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.
Hän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia sanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti hänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut lausua.
Tuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää laihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja olkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät kiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka vapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee tuskallisen kivun kourissa. "Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu? Mitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?" ajatteli Natasha. Ruhtinas huomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.
"On kauheata", sanoi hän, "sitoa itsensä ainaiseksi sairastavaan mieheen". Hän loi Natashaan tutkivan katseen. Natasha vastasi, kuten ennenkin, ehtimättä ajatella sanottavaansa: "ei se tuolla tavalla voi jatkua, te tulette terveeksi, aivan terveeksi."
Natasha näki ruhtinaan vain hetken ajan, mutta hän eli sielussaan nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut silloin. Natashan mieleen muistui ruhtinaan pitkä, suruisa ja ankara katse noita sanoja sanoessaan ja hän käsitti tuon katseen nuhtelevan, epätoivoisen ilmeen.
"Minä myönsin", sanoi Natasha itselleen, "että olisi kauheata, jos hän jäisi ainiaaksi sairaaksi. Mutta minä sanoin sen silloin vain siksi, että se olisi ollut kauheaa hänelle, vaan hän käsitti minut väärin. Hän luuli, että se olisi kauheaa minulle. Silloin halusi hän vielä elää, sillä hän pelkäsi kuolemaa. Ja minä sanoin niin tylysti ja tyhmästi, mutta enhän minä ajatellut sitä. Ajattelin kokonaan muuta. Jos olisin sanonut sen, mitä ajattelin, niin olisin sanonut: haluaisin nähdä hänet aina kuolevana silmieni edessä, sillä silloin olisin paljoa onnellisempi kuin nyt nähdessäni näitä tuskia. Vaan nyt ... ei ole enää mitään eikä ketään. Tiesikö hän sen? Ei. Ei tiennyt eikä koskaan tule tietämään. Eikä sitä nyt voi enää koskaan, ei koskaan parantaa." Ja taas sanoi ruhtinas hänelle samat sanat, mutta nyt vastasi Natasha mielikuvituksessaan toisella tavalla. Natasha keskeytti ruhtinaan ja sanoi: "kauheata teille, mutta ei minulle. Tietäkää, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman teitä ja kärsiä teidän kanssanne on minulle suuri onni." Ja ruhtinas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä niin lujasti kuin sinä kauheana iltana neljä päivää ennen kuolemaansa. Natasha puhui hänelle mielikuvituksessaan helliä lemmensanoja, jotka hän olisi voinut lausua silloinkin: "minä rakastan sinua ... sinua ... rakastan, rakastan..." — puhui hän tuskallisesti käsiään väännellen ja hampaitaan vinhasti kiristäen...
Samassa muuttui hänen surunsa suloisen huumaavaksi tunteeksi, silmät kyyneltyivät, mutta yht'äkkiä hän kysyi itseltään: kenelle hän näin puhuu? Missä on ruhtinas ja mikä hän nyt on? Suloinen unelma sammui, taasen peittyi kaikki epätietoisuuden pilveen ja hän vaipui taas katsomaan synkeänä sinne, missä ruhtinas oli. Ja tuntui, että hän tuossa tuokiossa näkee suloisen usman läpi... Vaan samassa tuokiossa, kun hän jo luuli näkevänsä salaisuuden perille, herätti hänet haaveistaan ovilukon kädensijan räikeä napsahdus. Huoneeseen tuli nopein, varomattomin askelin Natashan kamarityttö Dunjasha, jonka kasvoilla oli hätäinen ilme.
— Tulkaa sukkelaan, — sanoi Dunjasha erityisellä äänenpainolla, — onnettomuus, Pjotr Iljitshistä ... kirje, — lisäsi hän itku kurkussa.