XIX.
Kuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja sekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei olisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia ranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin joukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat joukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten tarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja heidät kaikki otettava vangiksi?
Millä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään ranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin tältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka tarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko tosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin meillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme, vaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?
Historia (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin sanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se tehnyt niitä ja niitä liikkeitä...
Mutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän syynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä saatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että venäläisten onnistumattomuuteen olivat syynä Kutusof, Tshitshagof y.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa, joissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin tapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten sotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri oli venäläisten tarkotuksena?
Jos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset sotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa hyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei Kutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa eikä Tarutinossa.
Miksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä voitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja Beresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset olivatkin ylivoimaisia?
Jos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen marsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä tarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen saavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat ranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson voittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä kuvatessaan sitä voittokulkuna.
Venäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä kiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja vaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e., täytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on yhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.
Jos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu siltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä ranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan venäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.
Tämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että historioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja kenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista, suunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen jakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja armeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.
Tätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.
Tämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että Napoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja joudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli siis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka pakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?
Toiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli kohdistetut pakoon.
Kolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun nämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka heiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin sen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko armeijastaan.
Neljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja herttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut venäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat diplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa vangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet puoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria vankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia divisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä ruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.
Koko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen puutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta istutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään niitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin puolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he kärsineet tallatuista istutuksista.
Sen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen armeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.
Mahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on osottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa taistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se mahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan joutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se oli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin sanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla ei koidu toivottuja tuloksia.
Toiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se inertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin olisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä venäläisillä oli.
Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä "katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin vankeudessakin.
Neljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi, ettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa oloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia takaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään saaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.
Venäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä 50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren lääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä poistui taisteluitta.
Ja tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta, vajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen pakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä, jonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman valtakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu, vaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja vilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, — tästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten Miloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan Tormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne (marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja voitti j.n.e., j.n.e.
Venäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä tehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän saavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat sillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia asioita.
Koko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä, että historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien innostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten historiaa.
Heistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat, palkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan kysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei ollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän tutkimusalaansa.
Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja taistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien liikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin kaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen helposti päivän selviksi.
Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli olemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei voinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli mahdoton.
Kansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä tarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset pakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi. Toiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi ranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki ranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos ranskalaiset olisivat pysähtyneet.
Venäjän armeijan oli vaikutettava niin kuin ruoska vaikuttaa juoksevaan eläimeen. Ja kokenut ajaja tiesi, että kaikista edullisinta oli pitää ruoska koholla uhkaavassa asennossa eikä suomia sillä päätä vasten juoksevaa eläintä.