IX.
Pukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof ratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli silmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät metsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden kasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä myöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä, ratsasti hänen rinnallaan.
— Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, — supatti Petja.
— Älä puhu venäjää, — supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä kuului pimeästä "qui vive?"[90] ja pyssyn ratinaa.
Veri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.
— Lanciers du 6-me,[91] — sanoi Dolohof hevosen vauhtia hillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.
Vahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.
— Mot d'ordre?[92]
Dolohof pidätti hevosensa käyntiin.
— Dites donc, le colonel Gérard est ici?[93] — kysyi hän.
— Mot d'ordre?[94] — vaati vahtisotamies kysymykseen vastaamatta ja salpasi tien.
— Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent pasle mot d'ordre... — kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja kannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. — Je vous demande, si le colonel est ici?[95]
Ja odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi Dolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.
Kun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki, pysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit. Mies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui aivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi avomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat mäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.
Ratsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin puolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof herraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni erään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä kovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa, jota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi latasimella.
— Oh, c'est un dur à cuire,[96] — virkkoi eräs upseereista, jotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.
— Il les fera marcher les lapins,[97] — vastasi eräs toinen nauraen.
Kumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja Petjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota kohti.
— Bonjour, messieurs![98] — lausui Dolohof kovalla ja selvällä äänellä.
Upseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen upseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.
— C'est vous, Clément? — kysyi hän. — Dou, diable...[99] — mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa huomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte Dolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa palvelustaan.
Dolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi kaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6:sta rykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että ranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain ja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.
— Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop tard,[100] — kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.
Dolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä yönä jatkettava matkaa.
Hän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui kyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri katsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä kerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista piipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista olisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.
— Les brigands sont partout,[101] — vastasi eräs upseeri nuotion takaa.
Dolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle jääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat varmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän kysyvästi.
Kukaan ei vastannut mitään.
"Eikö hän viimeinkään lähde?" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan nuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.
Mutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi kainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä pataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan osaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:
— La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait mieux fusiller cette canaille,[102] — ja hän purskahti niin väkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset heti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen takaperin.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei näkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan jotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin oli jätetty hevoset.
"Näinköhän tuovat hevoset?" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten Dolohovia.
Hevoset tuotiin.
— Bonjour, messieurs, — sanoi Dolohof.
Petja aikoi sanoa bonsoir, vaan hän ei saanut ääntäkään suustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta meni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei pysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti hänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän kuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko ranskalaiset heidän jälessään vai ei.
Päästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat tulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan. "Kuuletko?" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki nuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen kuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat vahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat notkoon, jossa kasakat odottivat.
— No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun valetessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, — sanoi Dolohof ja aikoi lähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.
— Ei! — huudahti hän. — Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota, miten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.
— Hyvä on, hyvä on, — vastasi Dolohof.
Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa, naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.