VIII.
Rummuttajasta, jolle Denisovin käskystä annettiin viinaa ja lammaspaistia ja jonka Denisof käski pukea venäläiseen pukuun jättääkseen hänet joukkoonsa, kääntyi Petjan huomio Dolohoviin, joka nyt saapui mökkiin. Petja oli armeijassa ollessaan kuullut paljon kerrottavan Dolohovin tavattomasta urhoudesta ja julmuudesta ranskalaisia kohtaan ja tämän tähden katsoi Petja hellittämättä Dolohoviin siitä hetkestä pitäen, kun tämä oli mökkiin tullut. Petjan mieli nousi nousemistaan rohkeammaksi ja hän keikisteli myötäänsä päätään osottaakseen olevansa kyllin arvokas Dolohovinkin laisen miehen seurassa.
Dolohovin ulkoasu hämmästytti Petjaa komeudellaan.
Denisovin pukuna oli aina kasakkatakki, hän piti partaa ja hänen rinnassaan oli Pyhän Ihmeitätekevän Nikolain kuva, jota paitsi hänen puhetavassaan ja kaikissa liikkeissään osottautui hänen erikoinen olemuksensa. Dolohof sitä vastoin, joka ennen oli Moskovassa pitänyt persialaista pukua, oli nyt mitä keikarimaisimman kaartiupseerin asussa. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hänen päällään oli puuvillaverhoinen kaartilaisen pitkä takki, Yrjön risti napinlävessä ja päässä huolellisesti painettu siro lakki. Hän heitti nurkkaan märän huopaviittansa, astui Denisovin luo ja rupesi ketään tervehtimättä kyselemään, millä kannalla asiat olivat. Denisof kertoi hänelle suurempien joukkojen aikeista siepata heidän kuormastonsa, Petjan lähettämisestä ja siitä, mitä hän oli vastannut kummallekin kenraalille. Lopuksi kertoi Denisof kaiken sen, minkä tiesi vihollisjoukosta.
— Hyvä on, mutta täytyy saada selville, mitä väkeä vihollinen on ja paljoko niitä on, — huomautti Dolohof. — Sen vuoksi on lähdettävä tiedustelemaan. Kun ei tiedetä varmaan, kuinka paljon vihollisia on, ei umpimähkään voi lähteä semmoiselle retkelle. Minun tapani on toimia säntillisesti. Eikö kuka teistä tahtoisi lähteä minun kanssani heidän leiriinsä. Minulla on tarvittavat puvut.
— Minä, minä!... Minä lähden kanssanne! — huudahti Petja.
— Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, — sanoi Denisof ja lisäsi Dolohoville: — häntä minä en laske ensinkään.
— Sepä ihmeellistä! — huudahti Petja. — Miksi minä en saisi lähteä?...
— Siksi, ettei sinua siellä tarvita.
— Olkoon miten tahansa, mutta ... mutta ... minä lähden ja sillä hyvä. Otattehan te minut? — sanoi hän Dolohoville.
— Miksikäs en? ... — vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen ranskalaisen pojan kasvoihin. — Kauvanko sinulla on ollut tämä puitukka? — kysyi hän Denisovilta.
— Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt hänet luokseni.
— Mihinkäs sinä ne muut panet? — kysyi Dolohof.
— Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! — kivahti yht'äkkiä Denisof punastuen. — Minä uskallan sanoa peittelemättä, ettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa helpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin ruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.
— Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle kreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi partasuulle, — sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.
— Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin mukaanne, — huomautti Petja arasti.
— Minulle ja sinulle, veliseni, eivät enää sovi mokomat vehkeet, — jatkoi Dolohof, jota näytti erityisesti huvittavan puhua asiasta, joka ärsytti Denisovia. — Miksi esimerkiksi olet ottanut tuon pojan? — sanoi hän päätään nyökyttäen. — Siksikö, että sinun on häntä sääli? Kyllä ne sinun lähetyksesi kuittia vastaan tunnetaan. Kun sinä lähetät sata vankia, tulee perille kolmekymmentä. Muut kuolevat nälkään tai kolhivat saattomiehet heidät hengiltä. Eikö ole yhtä hyvä olla niitä ottamatta?
Kasakkakapteeni nyökytti välkkyvät silmät sirhallaan hyväksyvästi päätään.
— Asia ei liikuta minua ollenkaan eikä siihen kannata hukata sanoja. Sinä sanot, että kuolevat. Kuolkoot, minun syyni ei se ainakaan ole.
Dolohof purskahti nauruun.
— Eikö heitä sitte ole käsketty senkin seitsemän kertaa ottamaan kiinni meitä? Ja kun saavat kiinni, ei siinä auta enemmän sinun kuin minunkaan ritarillisuuteni — naru kaulaan ja sillä hyvä. — Hän oli hetkisen vaiti. — Mutta nyt täytyy ruveta käsiksi toimeen. Käskekää minun kasakkani tänne tavaroineen. Minulla on siellä kaksi ranskalaista univormua. No, lähdettekö kanssani? — kysyi hän Petjalta.
— Minäkö? Tietysti, tietysti, — huudahti Petja punastuen melkein kyyneliin saakka ja katsoi Denisoviin.
Dolohovin ja Denisovin kiistellessä siitä, miten vankeja on kohdeltava, joutui Petja taas ymmälle, sillä hän ei päässyt oikein perille, mistä he olivat puhelleet. "Jos tunnetut aikamiehet ajattelevat sillä tavalla, niin on se kai oikein ja hyvin", ajatteli hän. "Älköön vain Denisof luulkokaan, että minä tottelen häntä ja että hänellä on valta komentaa minua. Lähden vaikka mikä olisi Dolohovin kera ranskalaisten leiriin!"
Kaikkiin Denisovin pyytelyihin olla lähtemättä vastasi Petja, että hänkin oli tottunut tekemään kaikki säntillisesti eikä umpimähkään arviokaupalla ja ettei hän välitä vaarasta mitään.
— Sillä, nähkääs, onhan se selvä juttu, että jollei tiedä tarkkaan niiden lukumäärää ... saattaa se maksaa monen sadan hengen ja paljokos meitä täällä on. Toisekseen tekee minun mieleni hyvin kovasti ja minä lähden kun lähdenkin. Älkää minua siis estelkö, se vain pahentaisi asian, — puheli Petja.