VII.
Moskovasta lähdettyään oli Petja jättänyt vanhempansa ja matkustanut rykmenttiinsä, jonka jälkeen hän kohta oli päässyt erään suurta osastoa komentavan kenraalin ordonanssiksi. Siitä hetkestä asti, kun hänet oli korotettu upseeriksi ja varsinkin kun hän oli päässyt toimivaan armeijaan, oli hän ollut alituisessa onnen huumeessa siitä, että hän nyt oli aikamies ja hän oli myötäänsä jännitetyin mielin koettanut pitää varansa, ettei vain olisi laiminlyönyt ainoatakaan semmoista tilaisuutta, jolloin hän olisi voinut osottaa sankariuttaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut armeijassa, mutta samalla hänestä tuntui alituisesti, että juuri siellä, missä hän ei ollut, tapahtui suurimmat asiat ja sai osottaa sankariutta. Ja tämän vuoksi koetti hän jouduttautua sinne, missä hän ei ollut.
Kun hänen kenraalinsa 21 p:nä lokakuuta oli lausunut haluavansa lähettää jonkun viemään sanaa Denisoville, oli Petja pyytänyt niin hartaasti päästä menemään, ettei kenraali ollut voinut kieltää häntä lähtemästä. Mutta kun Petja oli lähdössä, muistui kenraalin mieleen Petjan ajattelematon teko Vjasman taistelussa, jolloin Petja oli ratsastanut ranskalaisten luotisateessa ketjuun ja ampunut siellä pistoolillaan kaksi laukausta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ajaa tietä myöten sinne, minne hänet oli käsketty. Tämän johdosta oli kenraali kieltänyt Petjaa ottamasta osaa mihinkään Denisovin toimiin. Tästä syystä olikin Petja punastunut ja joutunut hämilleen Denisovin kysyessä häneltä, saiko hän viipyä. Ennen metsän rinteeseen tuloa oli Petja ajatellut, että hänen on ehdottomasti täytettävä velvollisuutensa ja palattava viipymättä takasin. Mutta kun hän näki ranskalaiset, näki Tihonin ja sai kuulla, että yöllä aivan varmaan tehdään hyökkäys, päätti hän itsekseen sillä nuorukaisille ominaisella kerkeydellä, jolla he siirtyvät ajatuksesta toiseen, että hänen kenraalinsa, jota hän tähän saakka oli suuresti kunnioittanut, oli kehnopäinen saksalainen, vaan että Denisof, kasakkakapteeni ja Tihon olivat oikeita sankaria ja että hänen olisi ollut häpeällistä jättää heidät tukalana hetkenä. Alkoi jo hämärtää, kun Denisof, Petja ja kasakkakapteeni saapuivat vahtituvalle. Hämärästä häämötti satuloituja hevosia, kasakkoja ja husareja, jotka pystyttivät telttoja metsänaukeamaan ja virittivät ilmituleen nuotiota eräässä kuopassa, jottei savu olisi ilmaissut ranskalaisille heidän olinpaikkaansa. Pienen vahtimajan eteisessä palotteli eräs kasakka käärityin hihoin lammaslihaa. Majassa oli kolme Denisovin joukon upseeria, jotka kyhäsivät pöytää ovesta. Petja oli riisunut pukunsa kuivamaan ja auttoi nyt päivällispöydän kuntoon panemista.
Kymmenen minuutin kuluttua saatiin pöytä valmiiksi. Se katettiin liinalla. Pöydällä oli viinaa, rommia, nisuleipää, suolaa ja lammaspaistia.
Istuessaan muiden upseerien seurassa ja kiskoessaan rasvaa valuvine sormineen tuoksuavaa, rasvaista lammaspaistia oli Petjan vallannut lapsellinen riemu ja hän tunsi hellää rakkautta kaikkia kohtaan ja oli varma siitä, että muut tunsivat samallaista rakkautta häntä kohtaan.
— Mitä arvelette, Vasili Fedorovitsh, — sanoi hän Denisoville, — eihän se tee mitään, että jään luoksenne päiväksi? — Ja vastausta odottamatta vastasi hän itse itselleen: — onhan minun käsketty ottamaan asioista selko ja sen minä nyt teenkin... Mutta teidän on päästettävä minut pahimpaan ... oikeaan ... enkä minä palkinnosta välitä, kunhan vain saan...
Petja puri hammasta ja katsahti ympärilleen pystypäin ja kädellään viittoen.
— Päästettävä pahimpaan... — toisti Denisof hymähtäen.
— Minä pyydän pyytämällä, että antaisitte jonkun joukon kokonaan minun hoteihini, että saisin komentaa, — jatkoi Petja, — eihän se merkitse teille mitään. Ah, tahdotteko veitsen? — sanoi hän upseerille, joka halusi leikata paistia.
Hän antoi kääntöpääveitsensä. Upseeri kiitteli veistä.
— Ottakaa se omaksenne. Minulla on niitä koko joukko... — sanoi Petja punastuen, — Hyvänen aika! Minähän olen kokonaan unohtanut! — huudahti hän yht'äkkiä. — Minulla on mainioita rusinoita, siemenettömiä. Meillä on siellä uusi kaupustelija ja sillä on erinomaisia tavaroita. Ostin kymmenen naulaa. Minä olen, nähkääs, tottunut makeaan. Tahdotteko? — Ja Petja juoksi eteiseen kasakkansa luo ja toi sieltä pusseja, joissa oli viiden naulan verran rusinoita. — Syökää, hyvät herrat, syökää!
— Ehkä te tahdotte kahvipannun? — sanoi hän kasakkakapteenille. — Ostin kaupustelijaltamme mainion kahvipannun. Sillä on kerrassaan erinomaista tavaraa! Ja se on rehellinen mies ja sehän on pääasia. Aivan varmaan lähetän teille pannun. Tahi ehkä teiltä ovat loppuneet tuluskivet, sattuuhan sitä. Minulla on niitäkin, minulla on tuolla (hän osotti pusseja) sata kappaletta. Ostin ne hyvin huokealla. Ottakaa, niin paljon kun tahdotte tahi vaikka kaikkikin...
Mutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa liikoja.
Hän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja muistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä ranskalainen rumpalipoika. "Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen laitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes ruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?" ajatteli hän. Huomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi häntä pelottamaan.
"Olisikohan kysyä?" ajatteli hän. "Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi lapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää kysyäkin", ajatteli Petja. "Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!" ja samassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden hän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:
— Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa hänelle jotain syötävää ... ehkä hän...
— Tosiaankin, poika parka, — virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei huomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. — Käskekää poika sisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.
— Minä menen käskemään, — sanoi Petja.
— Mene, mene. Poika pahanen, — toisti Denisof.
Kun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta samassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.
— Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, — sanoi hän. — Oo, kuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!
Ja suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.
— Bosse! Vincent! — huusi Petja portailta.
— Ketä te tahdotte, herra? — kysyi ääni pimeästä.
Petja vastasi tarvitsevansa sitä ranskalaista poikaa, joka äskettäin oli otettu vangiksi.
— Ahaa, Vesenniä! — toisti kasakka.
Kasakat olivat jo muuttaneet pojan nimen Vincentin Vesenniksi ja musikat ja sotamiehet Visenjaksi.[87] Kumpikin muunnos soveltui hyvin kuvaamaan pojan keväistä, nuorta ulkomuotoa.
— Hän oli äsken lämmittelemässä tuolla nuotion ääressä. Visenja hoi, Visenja! Vesenni! — kuului pimeästä miehestä mieheen. — Se on nasakka poika, — virkkoi Petjan vieressä seisova husari. — Me syötimme häntä taannoin. Pojalla oli nälkä kuin sudella!
Pimeästä kuului askeleita. Rumpalipoika tulla läiskytteli avojaloin lätäkköjä myöten oven eteen.
— Ah c'est vous! — sanoi Petja. — Voulez vous manger? N'ayez pas peur, on ne vous fera pas de mal, — lisäsi hän koskettaen pehmeästi ja ystävällisesti pojan kättä. — Entrez, entrez![88]
— Merci, monsieur,[89] — vastasi rumpali väräjävällä ja melkein lapsen äänellä ja rupesi pyyhkimään likaisia jalkojaan kynnykseen.
Petjan mieli teki sanoa paljokin rumpalille, mutta hän ei uskaltanut. Hän seisoi hetken aikaa pojan vieressä eteisessä, vaan sitte tarttui pimeässä pojan käteen ja puristi sitä.
— Entrez, entrez, — toisti Petja hellästi supattaen.
"Ah, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen?" virkkoi Petja itsekseen, avasi oven ja laski pojan edellään huoneeseen.
Kun poika oli tullut mökkiin, istuutui Petja loitolle hänestä, sillä Petjasta tuntui alentavalta kiinittää huomiota poikaan. Sen sijaan kopeloi Petja taskustaan rahoja kahden vaiheella, kävisikö laatuun antaa niitä pienelle rummuttajalle vai ei.