VI.
Keskusteltuaan vielä jonkun aikaa kasakkakapteenin kanssa huomisesta hyökkäyksestä, jonka Denisof ranskalaisten läheisyyden tähden näytti lopullisesti päättäneen tehdä, hän käänsi hevosensa ja läksi ajamaan takasin.
— No, veliseni, nyt lähdetään kuivautumaan, — sanoi hän Petjalle.
Oli jo päästy metsässä olevan vahtituvan lähettyville, kun Denisof pysähtyi ja tähysteli metsään. Puiden välitse läheni heitä suurin, kepein askelin pitkäkoipinen ja pitkäkätinen mies lyhyt nuttu päällä, virsut jalassa, kasanilainen hattu päässä, pyssy harteilla ja kirves vyöllä. Kun tulija huomasi Denisovin, viskasi hän jotain nopeasti pensaaseen, otti päästään märän hatun, jonka lieret olivat lupallaan, ja astui päällikön eteen. Hän oli Tihon. Hänen rokonrikkomilta ja ryppyisiltä kasvoiltaan samoin kuin hänen pienistä viirusilmistäänkin paistoi iloinen itsekylläisyys. Hän nosti päänsä kekkeästi pystyyn ja ikään kuin naurua pidättäen loi katseensa Denisoviin.
— No, missäs sinä olet kuleksinut? — kysyi Denisof.
— Missäkö kuleksinut? Ranskalaisia vaanimassa, — vastasi Tihon rohkeasti ja nopeasti käheällä, mutta laulavalla bassoäänellä.
— Mikä pakko sinun oli mennä keskellä päivää? Aasi! Oletko saanut mitään?...
— En suinkaan minä ilmankaan, — vastasi Tihon.
— No, missä hän on?
— Minä otin sen ensi töikseni jo aikaiseen aamulla, — jatkoi Tihon asettuen seisomaan hajasäärin, — ja vein metsään. Siellä näin, ettei miehestä ollut mihinkään. Ajattelin, annahan kun lähden uuden kerran ja otan kelvollisen.
— Siinä sen lurjuksen nyt näkee, — sanoi Denisof kasakkakapteenille. — Mikset tuonut häntä tänne?
— Mitäs mokomaa tuomaan, — keskeytti Tihon äkäisesti ja nopeasti, — se oli epäkelpo. Kyllä minä tiedän, minkälaista te tarvitsette.
— Senkin elukka!... Entä sitte?...
— Sitte läksin vaaniskelemaan toista, — jatkoi Tihon, — hiivin tällä tavoin hiljaa metsän rinteeseen ja pötkähdin pitkälleni. — Tihon laskeutui samassa nopsasti vatsalleen näyttääkseen, miten hän oli tehnyt. — Jo tuleekin yksi. Minä ylös ja kiinni mieheen. (Tihon kavahti riuskasti pystyyn.) Lähdetäänpäs everstin luo, sanoin. Vaan kun otti ja päästi äläkän! Ja samassa tuli neljä muuta saapuville. Hyökkäsivät kimppuuni miekan töpelöt käsissä. Silloin minä heilautin kirvestä näinikään ja huusin: mikäs teitä riivaa, Herra hyvästi siunatkoon! — huusi Tihon, huitasi käsillään ja pullisti kasvot tuimina rintaansa.
— Kyllä me näimme mäeltä, miten sinä pötkit pakoon rapakkoja myöten, — sanoi kasakkakapteeni välkkyvät silmät sirhallaan.
Petjan teki kovasti mieli nauraa, mutta kun hän näki, että toisetkin pidättivät nauruaan, koetti hänkin pysyä vakavana ja siirteli nopeasti katsettaan Tihonin kasvoista kasakkakapteenin ja Denisovin kasvoihin käsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi.
— Älä hölmistele ensinkään, — sanoi Denisof vihaisesti rykien. — Mikset tuonut sitä ensimäistä?
Tihon rupesi kaahnuttamaan toisella kädellä selkäänsä, toisella päätään, jolloin hänen naamansa yht'äkkiä vetäytyi leveään, tyhmänsekaiseen irvistykseen, joka paljasti aukon hänen hampaissaan. Denisof hymähti ja Petja purskahti iloiseen nauruun, johon yhtyi itse Tihonkin.
— Niin, niin, se oli aivan kelvoton, sanoi Tihon. — Puku oli aivan pahanpäiväinen, mitä sillä semmoisella miehellä ja päälle päätteeksi oli töykeä. "Ohoh", sanoi se, "minä olen kenraalin poika enkä lähde!"
— Aasi! — virkkoi Denisof. — Minun on tarvis tiedustella...
— Jo minä siltä tiedustelinkin, — sanoi Tihon. — Ei sanonut tietävänsä paljon mitään. Sanoi olevan paljon heikäläisiä, mutta niistä ei ole mihinkään, kaikki joutavanpäiväisiä. Ei tarvitse muuta kuin syläistä, sanoi, niin saatte joka sorkan, — lopetti Tihon iloisesti ja päättävästi katsahtaen Denisovin silmiin.
— Maltahan kun korvennan sinun nahkasi, kyllä sinusta lähtee viisastelemisen halu, — sanoi Denisof ankarasti.
— Mitäs äkäilemistä tässä on, — puolustelihe Tihon, — jottako muka en tuntisi ranskalaisia? Kunhan pimenee, tuon minä sinulle vaikka kolme, jos tahdot.
— No, nyt lähdetään, — sanoi Denisof ja hän ratsasti vahtituvalle asti tuikeana ja sanaakaan virkkamatta.
Tihon kulki takana ja Petja kuuli, miten kasakat nauroivat hänen kanssaan ja irvistelivät hänelle joistain saappaista, jotka hän oli viskannut pensaaseen.
Kun se nauru, johon Petja oli purskahtanut Tihonin sanojen ja irvistyksen johdosta, oli päättynyt ja Petjan päähän oli välähtänyt, että Tihon oli surmannut ranskalaisen, tuli Petjan paha olla. Hän katsahti rumpalipoikaan, jolloin hänen sydäntään oudosti vihlasi. Tätä outoa tunnetta kesti vain tuokioisen. Hän tunsi, että hänen täytyi nostaa päänsä pystymmä, reipastua ja kysellä kasakkakapteenilta merkitsevän näköisenä huomisesta yrityksestä, jotta hän olisi kyllin arvokas jäsen olemaan siinä seurassa, johon hän oli liittynyt.
Se upseeri, jonka Denisof oli lähettänyt Dolohovin luo, tuli tiellä heitä vastaan ja kertoi, että Dolohof saapuu kohta ja että Dolohovin puolesta oli kaikki järjestyksessä.
Denisof tuli yht'äkkiä iloiseksi ja kutsui luokseen Petjan.
— No, kerroppas nyt minulle itsestäsi, — sanoi hän.