V.

Sade oli tauonnut, ainoastaan sumua laskeutui vielä ja vesipisaroita putoili puiden oksista. Denisof, Petja ja kasakkakapteeni ratsastivat ääneti musikan jälestä, joka kuulumattomin askelin paarusti virsuissaan metsän rinnettä kohti.

Kun he olivat päässeet eräälle loivalle rinteelle, pysähtyi musikka, vilkasi ympärilleen ja suuntasi kulkunsa harvenevaa metsän laitaa kohti. Hän pysähtyi erään suuren tammen viereen, joka ei vielä ollut luonut lehtiään ja viittasi salaperäisesti kädellään tulemaan luokseen.

Denisof ja Petja ajoivat hänen luokseen. Siltä paikalta, johon musikka oli pysähtynyt, näkyi ranskalaisia. Metsän laidasta ulottui eteenpäin loivana kumpareena toukopelto. Oikealta näkyi jyrkän notkon takaa pieni kylä pahanen ja pieni herrastalo luhistuneine kattoineen. Kylässä, herrastalossa, sen ympärillä, puutarhassa, kaivojen ja lammen luona ja pitkin sillalta kylään nousevaa tietä näkyi häälyvän sumun seassa liikkuvan väkeä, joka oli noin 200 sylen päässä. Kuului selvästi vieraskielisiä huutoja miesten kesken ja myöskin hevosille, jotka kiskoivat kuormia mäkeä ylös.

— Tuokaa vanki tänne, — sanoi Denisof matalalla äänellä laskematta ranskalaisia silmistään.

Kasakka laskeutui hevosen selästä, otti alas pojan ja meni hänen kanssaan Denisovin luo. Denisof kyseli ranskalaisiin osottaen, mitä joukkoja mitkin olivat. Poika katsoi kohmettuneet kädet taskussa ja harittavin silmin niin peloissaan Denisoviin, että vaikka hän näyttikin haluavan sanoa kaikki, minkä tiesi, sotkeutui hän kokonaan vastauksissaan eikä osannut muuta kuin myöntää sen, mitä Denisof kysyi. Denisof kääntyi äkäisenä kasakkakapteeniin ja ilmaisi tälle omat arvelunsa.

Petja käänteli nopeasti päätään milloin minnekin päin, katsoi vuoroin ranskalaiseen poikaan, vuoroin Denisoviin, vuoroin kasakkakapteeniin ja kylässä ja tiellä liikkuviin ranskalaisiin, ikään kuin hänellä olisi ollut jotain tärkeää silmällä pidettävää.

— Tulipa Dolohof tahi ei, on hyökkäys tehtävä!... Vai mitä? — sanoi Denisof iloisesti välkähtävin silmin.

— Paikka on sopiva, — virkkoi kasakkakapteeni.

— Jalkaväki lähetetään alakäteen soitse, — jatkoi Denisof, — se hiipii puutarhalle, vaan te ajatte kasakkoinenne tuolta, — Denisof osotti kylän takana olevaa metsää, — ja minä lähden husareineni täältä. Merkkinä olkoon laukaus...

— Noroa myöten ei käy laatuun, se on vetelää, — huomautti kasakkakapteeni. — Hevosia upottaa, pitää kiertää vasemmittain...

Heidän tällä tavoin puoliääneen neuvotellessaan kuului notkosta läheltä lampea pamahdus, pölähti savuhattara, pamahti toinen laukaus ja samassa kuului satojen ranskalaisten kovaa, iloiselta kajahtavaa huutoa. Ensi hetkenä hypähti Denisof ja kasakkakapteeni taapäin. He olivat niin lähellä ranskalaisia, että heistä tuntui ranskalaisten laukaukset ja huudot olleen kohdistetut heihin. Mutta heitä ne eivät kuitenkaan tarkottaneet. Alhaalla suota myöten juoksi eräs mies, jolla oli päällä jotain punaista. Ranskalaiset olivat nähtävästi ampuneet häntä ja huutaneet hänelle.

— Sehän on meidän Tihon, — sanoi kasakkakapteeni.

— Niin, totta vieköön, onkin!

— Aika lurjus! — virkkoi Denisof.

— Pääsee kun pääseekin, — sanoi kasakkakapteeni silmiään siristäen.

Mies, jota he sanoivat Tihoniksi, oli tällä välin juossut joelle, roiskahti veteen, että pisarat pärskyivät, katosi tuokioksi näkyvistä, vaan nousi sitte likaisesta vedestä mustana ryömilleen, kapusi toiselle rannalle ja iäksi juoksemaan edelleen. Takaa-ajavat ranskalaiset pysähtyivät.

— Sukkela mies, — virkkoi kasakkakapteeni.

— Senkin oinas! — sanoi Denisof entisen äreästi. — Missä se on kuhnaillut koko ajan?

— Kuka hän on? — kysyi Petja.

— Meidän vakoojamme. Lähetin hänet hakemaan kieltä.

— Aivan niin, — virkkoi Petja päätään nyökäyttäen ikään kuin hän olisi tiennyt koko jutun, vaikkei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa.

Tihon Shtsherbatof oli partiokunnan tärkeimpiä miehiä. Hän oli kotoisin Pakrovskojen kylästä. Kun Denisof partioretkiensä alussa oli saapunut Pokrovskojeen, kutsui hän tavallisuuden mukaan puheilleen kylänvanhimman ja kysyi tältä, mitä kylässä tiedettiin ranskalaisista. Kylänvanhin vastasi samaan tapaan kuin muutkin kylänvanhimmat itseään puolustellen, ettei heillä ole mitään tietämistä. Mutta kun Denisof oli selittänyt, että hänen tarkotuksensa oli lyödä ranskalaisia ja kun hän oli kysynyt, oliko ranskalaisia kurkkinut niillä main, vastasi kylänvanhin, että ranskalaisia sissejä oli kyllä käynyt, vaan että heidän kyläläisistään ainoastaan Tishka Shtsherbatof oli askaroinut niillä asioilla. Denisof kutsutti luokseen Tihonin, kiitteli häntä hänen toimistaan ja lausui kylänvanhimman kuullen muutamia sanoja siitä uskollisuudesta tsaaria ja isänmaata kohtaan ja vihasta ranskalaisia kohtaan, jota jokaisen isänmaan pojan tuli osottaa.

— Me emme tee ranskalaisille pahaa, — sanoi Tihon, joka näytti hätääntyneen Denisovin sanoista. — Me olemme muuten ilmanaikojaan ilkamoineet heidän kanssaan. Sissejä on surmattu parisenkymmenen paikoille, mutta muuhun ei ole puututtu, ei tartuttu...

Kun Denisof, joka oli kokonaan unohtanut Tihonin, läksi seuraavana päivänä Pokrovskojesta, ilmotettiin hänelle, että Tihon oli lyöttäytynyt joukkoon ja pyytänyt päästä mukaan. Denisof suostui pyyntöön.

Alussa teki Tihon rengin töitä, keräsi nuotiopuita, kantoi vettä, nylki hevosia j.n.e., mutta kohtapuoleen tuli hänestä hyvin innokas ja taitava partiomies. Hän kulki öisin saaliin haussa ja kuletti joka kerran ranskalaisia vaatteita ja aseita, vaan kun käskettiin kaappaamaan vankeja, toi hän niitäkin. Viimein Denisof pidätti Tihonin rengin töistä, rupesi pitämään häntä mukanaan retkillä ja määräsi hänet kasakkajoukkoonsa.

Tihon ei pitänyt ratsastuksesta, jonka vuoksi hän kulki aina jalan, mutta pysyi kuitenkin aina ratsumiesten kintereillä. Hänen aseinaan oli musketti, jota hän piti enemmän pilanpäiten, keihäs ja kirves, jota hän käytti niin kuin susi käyttää hampaitaan, joilla se tavottaa turkistaan kirpun yhtä helposti kuin rouskuttelee paksuja luita. Tihon oli yhtä taitava halkasemaan yhdellä väkevällä kirveen iskulla kokonaisen hirren kuin veistämään kirvestä hamarasta pidellen hienoja puikkoja ja näpertelemään puulusikoita. Denisovin joukossa oli Tihonilla erityinen poikkeusasemansa. Kun oli tarvis tehdä jotain erityisen vaikeaa ja törkyistä — puskea hartioin kuorma irti liasta, kiskoa hevonen hännästä suosta, nylkeä hevosia, hiipiä ihan ranskalaisten keskeen, taivaltaa päivässä 50 virstaa — kaikki osottivat silloin naureskellen häntä.

— Se poika ei pelkää piruakaan ja tekee vaikka mitä, — sanottiin hänestä.

Kun Tihon kerran vangitsi erästä ranskalaista, ampui tämä häntä pistoolilla ja osui selän pehmeään alapäähän. Tästä haavasta, jota Tihon paranteli ainoastaan viinalla sekä sisällisesti että ulkonaisesti, laskettiin koko joukossa mitä veikeintä pilaa, jota Tihon kuunteli mielellään.

— No veli, vieläkö syyhyttää? Vai joko köntisti käppyrään? — nauroivat hänelle kasakat.

Tihon köykistelihe piloillaan ja vääristeli naamaansa osottaakseen muka olevinaan suutuksissaan ja manasi ranskalaisia mitä hassunkurisimmilla haukkumasanoilla. Tämä tapaus sai aikaan vain sen, että Tihon haavastaan parannuttuaan kuletti hyvin harvoin vankeja.

Tihon oli partiokunnan hyödyllisin ja rohkein mies. Hän keksi kaikista useimmin, milloin oli sopiva hyökätä vihollisen kimppuun eikä kukaan ryöstänyt ja surmannut niin paljo ranskalaisia kuin hän. Ja tämän johdosta pitivät kaikki kasakat ja husarit häntä narrinaan eikä Tihon ollenkaan pannut tätä pahakseen. Edellisenä yönä, kuten sanottu, oli Denisof lähettänyt Tihonin Shamshevoon kaappaamaan ranskalaista vankia. Mutta liekö hän vähäksynyt yhden ranskalaisen sieppaamista tai nukkunut liian myöhään, hiipi hän vasta päivällä pensaiden turvin aivan ranskalaisten keskeen, jolloin nämä hänet keksivät, kuten Denisof oli mäeltä nähnyt.