IX.
Viides komppania oli asettunut aivan metsän laitaan. Mahtava nuotio loimusi keskellä hankea ja valaisi puiden huurteisia oksia.
Sydänyön aikaan kuulivat komppanian sotamiehet metsästä askeleita ja oksien ratinaa.
— Pojat, karhu tulee, — sanoi eräs sotamiehistä.
Kaikki kohottivat päänsä kuunnellakseen ja samassa ilmestyi metsästä nuotion valaisemalle alalle kaksi kummallisesti puettua ihmishaamua, jotka pitivät kiinni toisistaan.
Nämä olivat kaksi metsään piiloutunutta ranskalaista. He astuivat nuotiolle ja puhuivat sotamiehille käheällä äänellä jotain, jota venäläiset eivät ymmärtäneet. Pitemmällä tulijoista oli päässä upseerin lakki ja hän näytti olevan aivan näännyksissä. Nuotion ääreen tultuaan hän aikoi istuutua, mutta kaatua retkahti pitkälleen. Hänen toverinsa, pieni, vanttera sotamies, jonka kasvot olivat huivilla turotut, oli voimakkaampi. Hän nosti toverinsa pystyyn ja osottaen suuhunsa sanoi jotain. Sotamiehet tulivat ranskalaisten ympärille, levittivät sinellin sairaan alle ja toivat kummallekin puuroa ja viinaa.
Ranskalainen upseeri oli Ramballe ja toinen hänen palvelijansa Morel.
Kun Morel oli saanut kulahduksen viinaa ja syönyt kattilallisen puuroa, muuttui hän kerkeän iloiseksi ja alkoi laverrella pitkiä juttuja, joita venäläiset eivät ymmärtäneet. Ramballe kieltäytyi syömästä ja virui mitään virkkaamatta kyynärpäällään nuotion ääressä katsellen ilmeettömillä, punaisilla silmillään venäläisiin sotamiehiin. Toisinaan hän päästi pitkän voihkauksen ja vaikeni sitte taas hyväksi aikaa. Morel osotti olkapäihinsä tahtoen siten huomauttaa sotamiehille, että hänen toverinsa oli upseeri, jonka piti saada hoitoa. Eräs nuotiolle saapunut venäläinen upseeri lähetti kysymään everstiltä, ottaisiko hän luokseen mökkiin ranskalaisen upseerin. Kun tuli sana, että eversti oli käskenyt tuoda ranskalaisen, ilmotettiin Ramballelle, että hän läksisi. Hän nousi ylös ja aikoi lähteä, vaan horjahti samassa ja olisi kaatunut, ellei hänen vieressään seisova sotamies olisi häntä tukenut.
— No, rupeatko vielä tappelemaan? — virkko eräs sotamies leikillään Ramballelle.
— Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, — kuului eri tahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.
Sotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen käsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä sotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:
— Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes! Oh, mes braves, mes bons amis,[122] — ja hän kallisti päänsä kuin lapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.
Morel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.
Morel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa ja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin lakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen risaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään vieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä katkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat häneen kovasti nauraen.
— Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?... — sanoi se sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.
— Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant! — veteli Morel silmää iskien. — Ce diable à quatre.[123]
— Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! ... — matki sotamies, joka tosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.
— Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! — kajahti joka taholta rämäkkä nauru.
Morel rupesi myöskin nauramaan kasvojaan vääristellen.
— Anna tulla, anna tulla lisää!
Qui eut le triple talent,
De boire, de battre
Et d'être un vert galant...[124]
— Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!...
— Ky... — sai Saletajef vaivoin sanotuksi. — Ky-y-y... — veti hän sitte huulet töröllään, — letriptala de bu de ba et detraver gala, — lauloi hän.
— Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö vielä?
— Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.
Morelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään kolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin, paistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat sotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella puolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja kurkistivat naurussa suin Moreliin.
— Ihmisiä ne ovat nekin, — murahti eräs heistä sinelliinsä kietoutuen. — Omat juurensa kullakin puulla.
— Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi...
Kaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän, ettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin taivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja vuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun sanomia toisilleen kuiskittavina.