X.

Ranskan sotajoukot hupenivat tasaisesti, matemaattisen tarkan sarjan mukaisesti. Beresina-joen ylimeno, josta on kirjotettu sanomattoman paljon, oli vain yksi Ranskan armeijan perikadon väliportaita eikä ollenkaan mikään sodan ratkaiseva tapaus. Se seikka, että ranskalaiset ovat pitäneet ja pitävät näin suurta ääntä Beresinasta, johtuu siitä, että kaikki ne onnettomuudet, jotka ranskalaiset olivat saaneet kärsiä tasaisesti pitkin matkaa, kasautuivat nyt Beresinan murtuneella sillalla yhteen röykköön, yhdeksi traagilliseksi näytelmäksi, joka syöpyi syvälle kaikkien sydämiin. Venäläiset puolestaan ovat puhuneet ja kirjottaneet paljon Beresinasta ainoastaan siitä syystä, että kaukana sotanäyttämöltä, Pietarissa, oli Pfuel laatinut kartan, jonka mukaan Napoleon oli ajettava strateegiseen umpikujaan Beresina-joella. Vakuutettuina siitä, että kaikki käy todellisuudessa niin kuin kartallakin, väittivät kaikki, että Beresinan ylimeno syöksi ranskalaiset perikatoon. Itse asiassa eivät Beresinan tuottamat seuraukset olleet ranskalaisille läheskään niin tuhoisat tykkeihin ja vangiksi joutuneisiin nähden kuin Kraanojen päivät, kuten sen näkee numeroistakin.

Beresinan ylimenon ainoa merkitys on siinä, että tämä ylimeno todisti silminnähtävästi ja eittämättömästi, miten nurinkurisia olivat kaikki saartosuunnitelmat ja miten oikeassa oli Kutusof ja koko armeija (massa) vaatiessaan ainoata oikeata toimintatapaa, vihollisen seuraamista. Ranskalaislauma pakeni myötäänsä kiihtyvällä nopeudella, kaikista voimistaan, jotka olivat suunnatut päämäärän saavuttamiseen. Se laukkoi kuin haavottunut eläin, jonka oli mahdoton pysähtyä tielle. Sen todisti ylimenon järjestäminen, mutta paljoa huomattavammin meneminen siltojen yli. Kun sillat murtuivat, niin eivät aseettomat sotamiehet, Moskovan asukkaat, ranskalaisten kuormastossa kulkevat naiset lapsineen eikä kukaan antautunut, sillä heihin vaikutti inertsian voima, vaan pakeni edelleen, sulloutui veneisiin ja ajautui jääkylmään veteen.

Tämmöinen jouduttautuminen oli järkevää. Sekä pakenevien ranskalaisten että takaa-ajavien asema oli yhtä tukala. Toveriensa parissa ollessaan luotti kukin ranskalainen hädän tullen toveriensa apuun, mutta jos hän sitä vastoin olisi antautunut venäläisille, niin olisi hän joutunut sielläkin samanlaiseen puutteeseen, mutta sen lisäksi olisi hän jäänyt aina viimeiseksi elintarpeiden jaossa. Eivät ranskalaiset tarvinneet luotettavia tietoja siitä, että puolet vangeista kuoli nälkään ja viluun, vaikka venäläiset tahtoivatkin pelastaa heidät, sillä he tunsivat, ettei asia voinut olla muuten. Armeliaimmatkaan venäläiset sotapäälliköt samoin kuin Venäjän armeijassa palvelevat ranskalaisetkaan eivät voineet tehdä mitään sotavankien kohtalon lieventämiseksi. Ranskalaisia tuhosi sama tukala tila, jossa venäläisetkin olivat. Eihän voinut riistää leipää ja vaatteita nälkäisiltä tarpeellisilta sotamiehillä ja antaa niitä ranskalaisille, jotka eivät kylläkään olleet vahingollisia, joita ei vihattu ja jotka eivät olleet mihinkään syyssä, vaan jotka yksinkertaisesti olivat tarpeettomia. Jotkut tosin antoivat, mutta se ilmeni poikkeuksena.

Takana uhkasi varma tuho, edessä häämötti toivo. Laivat olivat poltetut eikä ollut muuta pelastumisen varaa kuin yhteinen pako ja tähän yhteiseen pakoon olivat kohdistetut kaikki ranskalaisten voimat.

Kuta etemmä ranskalaiset pääsivät, kuta surkeammiksi hupenivat heidän tähteensä, varsinkin Beresinan jälkeen, johon Pietarista tulleen taistelusuunnitelman tähden oli pantu suuria toiveita, sitä kiihkeämmäksi kävivät venäläisten kenraalien pyyteet. He syyttivät edelleenkin toinen toistaan, vaan kaikista eniten Kutusovia. Kun otaksuttiin, että Pietarista tulleen suunnitelman onnistumattomuus pannaan Kutusovin syyksi, ilmeni tyytymättömyys, halveksuminen ja iva häntä kohtaan entistä voimakkaammin, ja kun iva ja halveksuminen ilmeni tietysti kunnioittavaan kuoreen puettuna, ei Kutusof voinut vaatia ketään tilille siitä, mistä häntä oikeastaan syytettiin. Hänen kanssaan ei asioista puhuttu vakavasti, vaan kun hänelle esitettiin asioita ja pyydettiin niistä hänen ratkaisuaan, niin oli kenraalien kasvoilla väkinäistä toimitusta todistava ilme, hänen selkänsä takana iskettiin silmää ja häntä koetettiin pettää joka askeleella.

Kun kukaan Kutusovin seuralaisista ei ymmärtänyt häntä, selittivät he suoraan, ettei ukolle maksanut vaivaa puhua mistään, sillä hän ei kykene käsittämään heidän suurpiirteisiä aikeitaan, vaan märehtii aina omia tyhjiä sanojaan kultaisesta sillasta ja siitä, ettei rajan toiselle puolen voida viedä repaleista kulkurilaumaa j.n.e. Kaiken tämän olivat he kuulleet häneltä moneen kertaan. Ja vaikka Kutusof olisi puhunut mistä: muonavarojen odottamisesta, jalkineiden puutteesta y.m. niin oli se niin vähäpätöistä heidän viisaiden ja ongelmaisten ehdotustensa rinnalla, että Kutusovin tyhmyys ja höperyys paljastui kokonaan, jota vastoin he esiintyivät oikeina, nerokkaina sotapäällikköinä.

Tämä pahansuopuus kasvoi huippuunsa esikunnassa varsinkin siitä pitäen, kun armeijaan oli liittynyt Wittgenstein, tuo loistava amiraali ja Pietarin sankari. Kutusof näki ja ymmärsi kaikki, mutta ei voinut muuta kuin nostella huokaillen olkapäitään. Yhden ainoan kerran hän suuttui ja se tapahtui Beresinan jälkeen. Silloin hän lähetti Bennigsenille, joka lähetti hallitsijalle salaisia raportteja, seuraavan kirjeen:

"Teidän sairaalloisten puuskienne tähden pyydän, että teidän ylhäisyytenne tämän kirjeen saatuaan suvaitsisi lähteä Kalugaan ja odottaa siellä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähempiä määräyksiä."

Mutta kohta sen jälkeen, kun Bennigsen oli poistunut, saapui armeijaan suuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh, joka oli ollut armeijassa sodan alussa ja jonka Kutusof oli saanut lähtemään armeijasta pois. Suuriruhtinas ilmotti nyt Kutusoville, että keisari oli tyytymätön armeijan huonojen saavutusten ja hitaiden liikkeiden tähden ja että keisari itse saapuu muutaman päivän kuluttua armeijaan.

Vanha Kutusof, joka oli yhtä kokenut hovimies kuin sotapäällikkökin, joka saman vuoden elokuussa oli valittu ylipäälliköksi vastoin hallitsijan tahtoa, joka oli karkottanut armeijasta perintöruhtinaan ja suuriruhtinaan, joka oli vastoin hallitsijan tahtoa oman valtansa nojalla luovuttanut Moskovan — tämä Kutusof oivalsi nyt heti, että hänen aikansa oli nyt päättynyt, että hänen osansa oli loppuun näytetty ja ettei hänellä enää ole sitä näennäistäkään valtaa, jonka hän muutama kuukausi sitte oli saanut. Eikä hän ymmärtänyt tätä yksistään hovimiehen kannalta. Yhdeltä puolen hän näet huomasi, että ne sotatoimet, joita hän oli johtanut, olivat lopullaan ja hän tunsi, että hän oli tehnyt tehtävänsä. Toisekseen alkoi hän näihin aikoihin tuntea ruumiillista väsymystä ja levon tarvetta vanhoille voimilleen.