VI.
Seuraavana päivänä kokoutuivat sotajoukot illansuussa määräpaikkoihin ja yöllä läksivät liikkeelle. Oli syysyö, taivasta peitti mustansiniset pilvet, mutta sadetta ei kuulunut. Maa oli kostea, mutta lokaa ei ollut ja joukot kulkivat äänettä. Toisinaan kuului vain heikkoa kolinaa tykistöstä. Oli kielletty puhelemasta kovaäänisesti, polttamasta piippua, iskemästä tulta; hevosia estettiin hirnumasta. Yrityksen salaperäisyys enensi sen jännittävyyttä. Miehet marssivat iloisesti. Muutamat kolonnat pysähtyivät, asettivat pyssynsä ristikoille ja painautuivat koleaan maahan luullen saapuneensa sinne, minne pitikin. Muutamat (enimmät) kolonnat marssivat koko yön, mutta eivät nähtävästi tulleet sinne, minne olisi pitänyt.
Kreivi Orlof-Denisof yksistään joutui kasakkoineen (kaikkia muita mitättömin osasto) oikeille perille määräpaikkaansa ja oikeaan aikaan. Tämä osasto pysähtyi Stromilovon kylästä Dmitrovskojeen vievälle polulle aivan metsän rinteeseen.
Nukahtanut kreivi Orlof herätettiin vähää ennen aamunnousua. Oli saatu kiinni ranskalaisten leiristä paennut karkulainen. Tämä oli Poniatowskin armeijaosaston puolalaisia ali-upseereja. Ali-upseeri selitti puolan kielellä karanneensa siksi, ettei häntä oltu palkittu palveluksestaan, että hänen olisi pitänyt jo ammoin sitte päästä upseeriksi ja että hän on kaikista urhoollisin ja sen vuoksi oli hän kääntänyt heille selkänsä ja tahtoo nyt kostaa heille. Hän kertoi, että Murat viettää yötään virstan päässä venäläisistä ja että jos hänelle annettaisiin sata miestä mukaan, kaappaisi hän hänet elävänä. Kreivi Orlof-Denisof neuvotteli toveriensa kanssa. Ehdotus tuntui niin houkuttelevalta, ettei tehnyt mieli sitä hylätä. Kaikki tarjoutuivat lähtemään, kaikki kehottivat yrittämään. Pitkän kiistelyn ja aprikoimisen jälkeen päätti kenraalimajuri Grekof lähteä kahden kasakkarykmentin kera puolalainen ali-upseeri oppaana.
— Pane nyt mieleesi, — sanoi kreivi Orlof-Denisof ali-upseerille lähdettäessä, — jos olet valehdellut, hirtätän minä sinut kuin koiran, vaan jos olet puhunut totta, saat sata tukaattia.
Rohkeamuotoinen ali-upseeri ei vastannut mitään näihin sanoihin, nousi ratsulle ja läksi nopeasti matkakuntoon joutuneen Grekovin kanssa. He peittyivät metsän umpeen. Kreivi Orlof tuli metsästä Grekovia saattamasta olkapäitään hytristellen pilkottavan aamun koleudesta ja levottomana yrityksestä, jonka hän oli pannut toimeen omalla vastuullaan. Hän rupesi tähystämään vihollisen leiriä, joka nyt häämötti petollisena alkaneen aamun ja kekäleille palaneiden nuotioiden valossa. Oikealta kreivi Orlof-Denisovista, avoimen rinteen puolelta, olisi pitänyt näkyä venäläisiä kolonnia. Kreivi Orlof tähysteli sinne, mutta vaikka niiden olisi pitänyt näkyä pitkänkin matkan päästä, ei niitä kuitenkaan näkynyt. Ranskalaisten leirissä, kuten kreivi Orlof-Denisovista näytti ja varsinkin hänen hyvin teräväsilmäinen adjutanttinsa kertoi, alettiin liikkua.
— Ah, taitaa olla myöhäistä, — sanoi kreivi Orlof jonkun aikaa leiriin katsottuaan.
Samoin kuin usein tapahtuu sen jälkeen, kun henkilöä, johon olemme luottaneet, ei enää olekaan silmien edessä, tuntui nytkin hänestä yht'äkkiä päivänselvältä, että tuo ali-upseeri oli petturi, että hän oli valehdellut ja että hän pilaa koko hyökkäyssuunnitelman viemällä kaksi rykmenttiä herraties mihin. Voiko tuommoisen sotaväen paljouden keskestä siepata ylipäällikön!
— Se lurjus on tosiaankin valehdellut, — sanoi kreivi.
— Saahan ne käännyttää, — huomautti eräs seurueen jäsen, jota, samoin kuin kreivi Orlof-Denisoviakin, epäilytti koko homma, kun hän katseli leiriä.
— Mitä? Kuinka tosiaankin luulette? Vai antaako mennä? Vai eikö?
— Käskettekö käännyttämään takasin?
— Takasin, takasin! — sanoi kreivi Orlof yht'äkkiä päättävästi kelloaan katsoen. — Myöhäistä, on aivan valoisaa.
Ja adjutantti karahutti metsään Grekovin jälille. Kun Grekof oli palannut takasin, päätti kreivi Orlof-Denisof suutuksissaan sekä tästä peruutetusta yrityksestä että jalkaväkikolonnien turhasta odotuksesta kuin myöskin vihollisen läheisyydestä (kaikki hänen osastonsa miehet tunsivat samaa) tehdä hyökkäyksen.
Hän komensi supattamalla: "satulaan!" Miehet järjestyivät, ristivät silmänsä... "Jumalan nimeen!"
"Hurraaa!" raikui kautta koko metsän ja sotnia toisensa jälkeen kiisi kasakoita puron poikki leiriä kohti iloisesti ja huimaa vauhtia kuin pussin suusta pursuen pienet heittokeihäät eteenpäin ojossa.
Ensimäisen, kasakat nähneen ranskalaisen hätähuuto vain ja kaikki, jotka leirissä olivat, hylkäsivät tykkinsä, pyssynsä ja hevosensa ja läksivät juoksemaan pukemattomina ja unenpöpperössä kuka minnekin osasi.
Jos kasakat olisivat ryhtyneet ajamaan ranskalaisia takaa eivätkä olisi välittäneet siitä, mitä heidän takanaan ja ympärillään oli, olisivat he saaneet sekä Muratin että koko leirin kaikkineen päivineen. Päälliköt tahtoivatkin sitä. Mutta kasakoita oli mahdoton saada liikkeelle, niin pian kun he olivat päässeet käsiksi saaliseen ja sotavankeihin. Komennuksia ei kuunnellut kukaan. Saaliiksi joutui 1,500 vankia, 38 tykkiä, sotalippuja ja sitä paitsi hevosia, satuloita, peitteitä ja minkä mitäkin esineitä, jotka viime mainitut olivat kasakoista eniten mieleen. Kaikki saalis täytyi korjata talteen, vangit olivat pidettävä kurissa, tykit ottaa mukaan, jakaa saalis, riidellä ja huutaa, jopa tapellakin keskenään. Kaikkea tätä tekivät kasakat.
Kun ranskalaisia ei ajettu takaa, tointuivat he hämmästyksestään, järjestyivät joukkoihin ja rupesivat ampumaan. Orlof-Denisof odotteli yhä vain kolonnia eikä lähtenyt etemmä.
Mutta suunnitelman mukaan: die erste Colonne marschiert j.n.e. myöhästyneiden kolonnien jalkajoukot, joita Bennigsen komensi ja Toll johti, marssivat marssimistaan, ja, kuten tavallista, saapuivat jonnekin, mutta ei sinne, mihin niiden oli käsky saapua. Kuten aina on tavallista, rupesi väki, joka oli alkanut marssin reippain mielin, pysähtelemään, kuului tyytymättömiä ääniä, tiedettiin oltavan hämmennyksissä ja katseltiin jonnekin taapäin. Ohi kiitävät adjutantit ja kenraalit huusivat, tiuskivat, riitelivät keskenään, sanoivat, että ollaan aivan väärällä suunnalla ja myöhästytty, jotakuta haukuttiin j.n.e. ja viimeiseltä viittasivat kaikki kädellään ja jatkoivat kulkua vain siksi, että olisi jonnekin menty. — "Kai tästä jonnekin joudutaan!" — Ja lopulta jouduttiinkin, mutta ei oikeille perille, jotkut tulivat sinnekin, mutta myöhästyivät niin paljon, ettei siitä ollut enää mitään hyötyä, tulivat vain ammuttaviksi. Toll, joka tässä tappelussa esitti samaa osaa kuin Weirother Austerlitzin taistelussa, ratsasti minkä ehti paikasta toiseen ja huomasi kaikki olevan joka paikassa nurinkurin. Niinpä hän tupsahti Bagovutin[61] osastoon metsässä, kun jo oli selkeä päivä, vaikka tämän osaston olisi jo aikoja sitte pitänyt olla siellä, missä Orlof-Denisof oli. Kiihdyksissään ja harmissaan vahingosta ja ajatellen, että jonkun täytyi olla siihen syypäänä, ratsasti Toll osaston päällikön luo ja rupesi tätä nuhtelemaan sanoen, että moisesta olisi ammuttava. Bagovut, vanha sota-urho ja tyyni kenraali, joka hänkin oli saanut kyllänsä seisahduksista, sekasotkusta ja ristiriitaisuudesta, raivostui kaikkien ihmeeksi aivan vastoin luonnettaan ja antoi aika läksytyksen Tollille.
— Minä en tahdo kuulla kenenkään opetuksia, vaan kuolla osaan minä sotamiesteni kanssa yhtä hyvin kuin joku muukin, — sanoi hän ja läksi yksi divisioona mukanaan eteenpäin.
Päästyään tasangolle ranskalaisten tulen ylettyviin marssitti urhoollinen Bagovut ollenkaan aikailematta, oliko hyödyllistä ryhtyä taisteluun vai ei, yhdenkin divisioonansa suoraan päin ranskalaisia. Vaara, luodit, kranaatit olivat juuri sitä, mitä hän kaipasi vihapäissään ollessaan. Eräs ensimäisistä luodeista surmasi hänet, seuraavat luodit surmasivat monia sotamiehiä. Mutta hänen divisioonansa viipyi vielä jonkun aikaa hyödyttä luotisateessa.