VII.
Toisen kolonnan olisi pitänyt tällävälin rynnätä ranskalaisten kimppuun rintaman puolelta, mutta tämän kolonnan mukana oli Kutusof. Hän tiesi hyvin, ettei tästä vastoin hänen tahtoaan aletusta taistelusta syntyisi mitään muuta kuin sekasotku ja hän pidättikin ne joukot, jotka olivat hänen vallassaan. Hän ei liikahtanutkaan.
Kutusof ajoi ääneti pienellä harmaalla hevosellaan ja vastaili veltosti ehdotuksiin hyökkäyksestä.
— Teidän kielellänne pyörii lakkaamatta hyökkäys, mutta ette näe, että me emme osaa tehdä vaikeita liikkeitä, — sanoi hän Miloradovitshille, joka pyrki rynnäkköön.
— Kun ette aamulla kyenneet ottamaan Muratia elävänä ja saapumaan oikeissa ajoin perille, ei nytkään ole mitään tekemistä, — vastasi hän eräälle toiselle.
Kun Kutusoville ilmotettiin, että ranskalaisten selkäpuolella, jossa kasakkojen tiedonantojen mukaan ei ollut ennen ollut ketään, oli nyt kaksi pataljoonaa puolalaisia, katsoi hän karsaasti taakseen Jermoloviin (tämä ei ollut puhellut hänen kanssaan eilisestä saakka).
— Siinä se on, pyydetään hyökkäystä, esitetään kaikenmoisia ehdotuksia, vaan kun asia on saatu hieman alulle, ei ole mitään valmista ja juonesta perille päässyt vihollinen ryhtyy asianmukaisiin toimiin.
Jermolof siristi silmiään ja hymähti hieman nämä sanat kuultuaan. Hän oivalsi, ettei raju-ilma enää häntä yllätä ja että Kutusof rajottuu tuohon vihjaukseen.
— Hän laskee leikkiä minun kustannuksellani, — sanoi Jermolof hiljaa vieressään seisovalle Rajevskille nykäisten tätä polvellaan.
Kohta tämän jälkeen meni Jermolof Kutusovin luo ja ilmotti kunnioittavasti:
— Aika ei ole vielä ohi, teidän armonne, vihollinen ei ole poistunut, jos käskette hyökkäämään. Tahi muuten ei saa kaarti nähdä savuakaan.
Kutusof ei vastannut mitään, vaan kun hänelle ilmotettiin, että Muratin joukot peräytyvät, antoi hän hyökkäyskäskyn. Mutta joka sadannella askeleella hän käski pysähtyä kolmeksi neljännesosatunniksi.
Koko taistelu päätyi vain siihen, mitä Orlof-Denisovin kasakat olivat tehneet, muut joukot menettivät vain turhanpäiten muutamia satoja miehiä.
Tämän taistelun johdosta sai Kutusof hohtokivimerkin, Bennigsen niinikään hohtokiviä ja satatuhatta ruplaa, muut saivat arvonsa mukaan myöskin paljon mieleistään ja taistelun jälkeen tapahtui vielä uusia muutoksia esikunnassa.
"Sillä tavalla sitä meillä aina tehdään, kaikki nurinkurin!" puhelivat venäläiset upseerit ja kenraalit Tarutinon taistelun jälkeen, aivan samoin kuin nytkin puhutaan, antaen siten tietää, että joku paksupää on menetellyt nurinkurisesti, jotavastoin he eivät tekisi niin. Mutta ne ihmiset, jotka näin puhuvat, eivät joko tunne asiaa, josta he puhuvat, tahi tahallaan pettävät itseään. Ei mikään taistelu, olipa se Tarutinon, Borodinon, Austerlitzin tai mikä tahansa, tapahdu niin, kuin sen suunnittelijat ovat sen aikoneet tapahtuvaksi. Se on oleellinen ehto.
Toisistaan riippumattomien voimien lukematon paljous (sillä ei ihminen toimi missään sen riippumattomammin kuin taistelussa, jossa on kysymys hänen elämästään ja kuolemastaan) vaikuttaa taistelun kulun suuntautumiseen ja tämä suuntautuminen ei voi koskaan olla ennakolta tiedossa eikä se koskaan satu yhteen jonkun yhden voiman suuntautumisen kanssa.
Jos useat samaan aikaan ja eri tavalla suunnatut voimat vaikuttavat johonkuhun kappaleeseen, niin tämän kappaleen liikkeen suuntautuminen ei koskaan satu yhteen ainoankaan vaikuttavan voiman kanssa, vaan se tulee aina olemaan keskimäinen ja lyhin suunta, — se, jota mekaniikassa ilmaistaan voimien parallelogrammin diagonaalilla.
Jos me näemme historioitsijoiden, varsinkin ranskalaisten, kertomuksissa, että heidän sotansa ja taistelunsa tapahtuvat ennalta määrätyn suunnitelman mukaan, niin on ainoa johtopäätös, jonka me voimme tehdä tästä, se, että nuo kertomukset eivät ole oikeita.
Tarutinon taistelu ei nähtävästi saavuttanut sitä tarkotusta, jota Toll tavotteli: johtaa järjestyksessä suunnitelman mukaan sotajoukot taisteluun; eikä sitäkään, joka kreivi Orlovilla oli mielessä: siepata Murat vangiksi; tahi tarkotusta tuhota koko ranskalaisjoukko, kuten Bennigsen ja muutkin saattoivat ajatella; tahi jonkun semmoisen upseerin tarkotusta, joka halusi päästä taisteluun voidakseen kunnostautua; tahi jonkun kasakan tarkotusta, jonka mieli teki suurta saalista j.n.e. Mutta jos tarkotuksena tosiaankin oli se, mikä todella tapahtui ja se, mikä silloin oli kaikkien venäläisten yhteisenä toivona (karkottaa ranskalaiset Venäjältä ja tuhota heidän armeijansa), niin käy päivän selväksi, että Tarutinon taistelu, juuri sen sekavuuden vuoksi, oli semmoinen taistelu, joka tänä sodan kautena oli tarpeen. On vaikea ja mahdoton keksiä tälle taistelulle sen otollisempaa päättymistä kuin sillä oli. Äärettömän vähällä ponnistuksella, mitä suurimman sekasotkun vallitessa ja tavattoman mitättömällä mieshukalla päästiin kaikista parhaimpiin tuloksiin koko sodan kestäessä, peräytyminen saatiin kääntymään hyökkäykseksi, ranskalaisten heikkous saatiin paljastetuksi ja annettiin se sysäys, jota Napoleonin armeija odottikin alkaakseen pakonsa.