XIII.
Lokakuun 6:nen ja 7:nen päivän välisenä yönä alkoivat ranskalaisten lähtöliikkeet. Keittiöitä ja lautakojuja särettiin, tavaroita ladottiin kuormiin, sotaväkeä ja kuormastoja läksi liikkeelle.
Kello seitsemän aikaan aamulla seisoi vankien saattojoukko kenttäpuvussa, kiiverit päässä, kiväärit olalla, reput ja suuria säkkiä selässä lautakojujen edessä valmiina lähtöön ja vilkasta ranskalaista puheentouhua, jota kirosanat säestivät, hurisi pitkin koko rintamaa.
Lautakojussa olivat kaikki valmiina, miehet olivat pukeutuneet, vöillä vyöttäytyneet, jalkineissa ja odottivat vain käskyä astua ulos. Sairas sotamies Sokolof, kalpea, laiha ja siniset renkaat silmien ympärillä, istui yksinään pukemattomana paikallaan, katseli laihuudesta pullistunein kysyvin silmin tovereihin, jotka eivät välittäneet hänestä mitään, ja voihkaili hiljaa ja määräperäisesti. Hänen voihkimisensa johtui enemmän pelosta ja surusta jäädä yksikseen oman onnensa nojaan, kuin kivusta (hän sairasti punatautia).
Pierre, jolla oli jalassa Karatajevin tekemät puolikengät, jotka tämä oli hänelle valmistanut erään ranskalaisen tuomasta tsibikistä[78] kengänpohjien paikkaamista varten, ja vyönä nuoran pätkä, meni sairaan luo ja laskeutui kyykylleen hänen eteensä.
— Älä ole milläsikään, Sokolof, eihän ne kokonaan lähde! Niillä on täällä sairaala. Sinun voi vielä käydä paremmin kuin meidän, — sanoi Pierre.
— Hyvä Jumala! Kuolema tulee! Hyvä Jumala! — voihki sotamies äänekkäämmin.
— Minä lähden niiltä vielä kysymään, — sanoi Pierre, nousi ylös ja läksi menemään ovea kohti.
Hänen lähetessään ovea tuli ulkoapäin ovea kohti se korpraali kahden sotamiehen kanssa, joka oli eilen tarjonnut hänelle piippua. Sekä korpraali että sotamiehet olivat kenttäpuvussa, rensselit selässä, kiiverit päässä ja leukahihnat alaslasketut, josta heidän kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi.
Korpraali tuli panemaan ovea kiinni päällikön käskystä. Ennen kuin vangit laskettiin ulos, olivat ne luettavat.
— Caporal, que fera-t-on du malade?...[79] — alkoi Pierre.
Mutta samassa kun hän oli tämän sanonut, joutui hän kahden vaiheille, oliko korpraali hänen tuttunsa vai joku muu tuntematon, sillä niin oudon näköinen oli nyt korpraali. Sitä paitsi kuului samassa hetkessä, kun Pierre oli tämän sanonut, kahdelta haaralta rummunpärrytystä. Korpraali rypisti kasvojaan Pierren sanojen johdosta, murahti jonkun kirosanan ja paiskasi oven kiinni. Lautakoju tuli puoli pimeäksi. Kahdelta taholta kuului räikeää rummunpärrytystä, joka saattoi kuulumattomaksi sairaan voihkinnan.
"Siinä se nyt on!... Taas se!" sanoi Pierre itselleen ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Korpraalin muuttuneissa kasvoissa, hänen äänensä sävyssä ja rumpujen kiihottavassa, korvia huumaavassa räminässä tunsi Pierre sitä salaperäistä, tylyä voimaa, joka pani ihmiset vastoin tahtoaan surmaamaan itsensä kaltaisia, sitä voimaa, jonka työtä hän oli nähnyt telotuksen aikana. Pelätä, koettaa karttaa tuota voimaa ja kääntyä pyytämään ja kehottamaan niitä ihmisiä, jotka olivat sen aseena, oli hyödytöntä. Sen Pierre nyt tiesi. Piti odottaa kärsivällisesti. Pierre ei mennyt enää sairaan luo eikä katsahtanutkaan häneen, vaan jäi ääneti ja synkkänä seisomaan oven viereen.
Kun lautakojun ovet avattiin ja vangit sulloutuivat ulos kuin lammaslauma toisiaan tuuppien, tunkeutui Pierre muiden edelle ja meni sen kapteenin luo, joka korpraalin sanoista päättäen oli valmis tekemään vaikka mitä Pierren tähden. Kapteeni oli myöskin kenttäpuvussa ja hänenkin kylmistä kasvoistaan näkyi sama "se", jonka Pierre oli tuntenut korpraalin sanoissa ja rumpujen räminässä.
— Filez, filez,[80] — komenteli kapteeni tuikein kasvoin katsoen ohitsensa lappautuviin vankeihin.
Pierre tiesi, että hänen yrityksensä raukeaisi turhaan, mutta hän astui kuitenkin kapteenin luo.
— Eh bien, qu'est ce qu'il y a?[81] — virkkoi kapteeni katsahtaen Pierreen, aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.
Pierre mainitsi sairaasta.
— Il pourra marcher, que diable![82] — sanoi kapteeni. — Filez, filez, — hoki hän edelleen Pierreen katsomatta.
— Mais non, il est à l'agonie[83] ... — huomautti Pierre.
— Voulez vous bien![84] ... — kiljasi kapteeni vimmastuneesti.
Tram-ta-ta-tam-tam-tam, rämisivät rummut. Ja Pierre käsitti, että salaperäinen voima oli kokonaan vallannut nuo ihmiset ja että puhuminen oli nyt aivan hyödytöntä. Vangitut upseerit erotettiin sotamiehistä ja heidän käskettiin kulkea edellä. Upseeria, joiden mukana oli myöskin Pierre, oli kolmisenkymmentä miestä, sotamiehiä noin 300.
Vangitut upseerit olivat kaikki outoa väkeä ja paljoa paremmissa pukimissa kuin Pierre. He katsoivat Pierreen ja tämän jalkineihin epäilevästi ja vieroksuen. Vähän matkan päässä Pierrestä kulki eräs paksu majuri, joka näytti nauttivan vankitoveriensa yleistä kunnioitusta, kasanilainen viitta päällä, joka oli vyötetty pyyhinliinalla. Hänen kasvonsa olivat pöhöiset, kelmeät ja vihaiset. Toinen käsi, jossa oli tupakkakukkaro, oli povella, toisessa kädessä oli keppinä piipunvarsi. Ähkien ja puhkien suurenteli ja äkäili majuri kaikille, että hänestä tuntui, että häntä tyrkitään, että kaikilla on hoppu, vaikka ei ole mihinkään kiirettä ja että kaikki ihmettelevät jotain, vaikkei ole mitään ihmettelemistä. Eräs toinen upseeri, laiha, pieni mies, tartutteli puhumaan kaikkien kanssa koettaen arvailla, mihin heitä nyt viedään ja miten pitkän matkan he ehtivät tänä päivänä. Eräs virkamies huopakengät jalassa ja komisarioviraston virkapuku päällä pistäytyi vähänpäästä puolelle ja toiselle katsomaan palavaa Moskovaa ja ilmotteli kovalla äänellä, mitkä paikat paloivat ja mitä kohtia kulloinkin näkyi Moskovasta. Eräs kolmas upseeri, joka murtavasta puhetavastaan päättäen oli syntyjään puolalainen, väitteli komisarioviraston virkamiehen kanssa siitä, että viime mainittu muisti väärin Moskovan korttelit.
— Mitä te siinä kiistelette? — ärähti majuri vihaisesti. — Olipa se Nikola tahi Vlas, samantekevä. Näettehän, että kaikki on palanut ja sillä hyvä... Mitä te tyrkitte, eikö tie riitä? — sanoi hän eräälle takana kulkevalle, joka ei häntä ollenkaan tyrkkinyt.
— Ai-jai-jai, mitä ovat tehneet! — kuului milloin puolelta, milloin toiselta tulipaloja silmäilevien vankien huudahduksia. — Moskova-joen takainen osa ja Subovo ja Kremlissäkin... Katsokaa, puoltakaan ei ole jälellä. Johan minä sanoin, että koko Moskova-joen takainen osa, ihan niin kuin se onkin.
— No, kun tiedätte, että on palanut, mitä siitä enää jähisemään! — virkkoi majuri.
Kun kulettiin Hamovnikin läpi (yksi harvoja palolta säilyneitä Moskovan kortteleja) ja oli tultu erään kirkon kohdalle, painautui koko vankijoukko toiselle puolen katua, jolloin kuului kammon ja inhon huudahduksia.
— Voi ilkiöitä! Pakanoita ovat kun ovatkin! Ruumis, ruumishan se on... Ja noettu.
Pierre meni myöskin lähemmä kirkkoa, jonka luona oli se, joka oli saanut aikaan huudahdukset, ja näki epäselvästi jotain, joka oli pystytetty kirkon aitaa vasten. Toverit, jotka olivat nähneet paremmin kuin hän, kertoivat, että aitaa vasten oli ollut pystyssä miehen ruumis, jonka kasvot olivat noella tahritut.
— Marchez, sacré nom... Filez ... trente mille diables...[85] — kuului saattoväen kiroilemista ja ranskalaiset ajoivat vihaisina aseillaan vankijoukon pois, joka katseli kuollutta ruumista.