XIV.
Hamovnikin katuja kulkivat vangit ainoastaan saattoväkensä seurassa ja kuormat mukana, jotka kuuluivat saattoväelle ja takanapäin tuleville. Mutta kun oli päästy muonamakasiinien luo, joutuivat he keskelle tavattoman suurta, ahdingossa kulkevaa tykistökuormastoa, johon oli sekottunut yksityisiä kuormia.
Sillan korvalle pysähtyivät kaikki odottamaan, että edelläpäin ajavat pääsisivät yli. Sillalta näkivät vangit sekä edessä että takana muita loppumattoman pitkiä liikkuvia kuormajonoja. Oikealla, siellä missä Kalugan tie kääntyi Neskutshnin puutarhan ohi, ulottui äärettömän pitkiä sotamiesten rivejä ja kuormastoja etäisyyteen häipyen. Ne olivat kaikkia muita ennen lähteneitä Beauharnaisin joukkoja; taempana Moskova-joen rantakatua ja Kamennin sillalla tulvi Neyn joukkoja ja kuormastoja.
Davoustin joukot, joihin vangit kuuluivat, kulkivat parhaillaan Krimin Brodin yli ja osa oli jo päässyt Kalugan tielle. Mutta kuormastot olivat venyneet niin pitkälle alalle, etteivät Beauharnaisin viimeiset kuormat olleet vielä päässeet Moskovasta Kalugan tielle ja Neyn joukkojen pää läksi vasta Bolshaja Ordinkalta.
Krimin Brodin yli päästyään kulkivat vangit vain muutaman askeleen kerrallaan, pysähtyivät ja taas läksivät liikkeelle. Kaikilta puolin ahtautui entistä enemmän ajopelejä ja sotaväkeä. Kulettuaan alun toista tuntia sitä muutaman satakunnan askeleen pituista taivalta, joka on sillalta Kalugan tielle ja saavuttuaan sille torille, jossa Moskova-joen takaiset kadut ampuvat Kalugan tielle, pysähtyivät vangit ja jäivät seisomaan tiukkaan likistyneinä moneksi tuntikaudeksi tähän risteykseen. Joka puolelta kuului pyörien katkeamatonta jyrinää ja jalkojen töminää kuin meren kohinaa ja lakkaamattomia vihaisia huutoja ja kirouksia. Pierre seisoi puserruksissa erään mustuneen talon seinää vasten ja kuunteli tuota kohinan ääntä, joka suli hänen ajatuksissaan rumpujen räminään.
Muutamia vangittuja upseeria nousi paremmin nähdäkseen sen talon seinämälle, jonka vieressä Pierre seisoi. — Voi tokiansa, miten on kansaa!... Ja tykkien selät ovat täynnä! Katsohan, turkiksia... — puhelivat he. — Näetkö, koirankuontolaisia, miten ovat ryöstäneet... Tuolla, joka ajaa takana, kärryissä... Nuohan ovat pyhäinkuvasta, jumaliste! Nuo taitavat olla saksalaisia. Ja meikäläinen musikkakin, jumaliste! Ah, roistot!... Ja tuota, kylläpä on latonut, tuskin jaksaa astua! Voipas ihmettä, ajokärrytkin on ottanut!... Katsoppas mokomaa, kirstulla köröttää. Ähäh!... Tappelemaan rupesivat!...
— Iske päin kuonoa, kuonoon iske! Tätä menoa ollakseen ei tästä pääse vielä illallakaan. Katso, katsokaa ... ahaa, siinä taitavat viedä itse Napoleonia. Näetkö, minkälaiset ovat hevosetkin, kruunuissa ja nimikirjaimissa! Se on koko liikkuva talo. Nyytin pudotti eikä näe. Ohoh, jokos päästivät sinut siitä... Katsokaahan, toista päätä ei näy. Venäläisiä tyttöjä, jumaliste, tyttöjä. Ja kärryihin ovat käyneet kuin mitkäkin.
Yleisen uteliaisuuden puuska vei vangit samoin kuin kirkon luona Hamovnikissa tielle ja Pierre, joka oli kookasvartaloinen, näki muiden päiden päällitse sen, mikä oli herättänyt vankien uteliaisuuden. Kolmissa kärryissä, jotka olivat joutuneet ampumatarpeita sisältävien laatikkojen väliin, ajoi toinen toisensa sylissä ahtaalla istuen kirjavan koreissa puvuissa olevia, punaposkisiksi maalattuja naisia, jotka jotain huusivat kimeällä äänellä.
Siitä hetkestä saakka, kun Pierre oli käsittänyt salaperäisen voiman ilmestymisen, ei mikään tuntunut hänestä oudolta eikä pelottavalta: ei ruumis, joka oli huvin vuoksi noella töhritty, eivät nuo naiset, jotka kiiruhtivat jonnekin, eivätkä Moskovan tulipalot. Ei mikään, mitä Pierre nyt näki, tehnyt häneen melkein minkäänlaista vaikutusta, ikään kuin hänen sydämensä valmistautuen kovaan taisteluun olisi kieltäytynyt ottamasta vastaan semmoisia vaikutelmia, jotka olisivat voineet heikontaa sen voimia.
Naisten kulkue meni ohi. Sen jälestä lappautui taas kärryjä, sotamiehiä, kuormia; sotamiehiä, ruutikirstuja, vaunuja; sotamiehiä, laatikoita, sotamiehiä; toisinaan naisia.
Pierre ei nähnyt ihmisiä erikseen, vaan näki heidän virtaavan liikkeensä.
Kaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän voiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan Pierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu päästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten tölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita hampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja kaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka aamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin kasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja huutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin vangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.
Kulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta päivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki alkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja tyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä huutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen takana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa puhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo, toiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja syrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle saksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi kaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa syysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä kiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut kaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät kaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla tulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.
Levähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin lähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi kerran hevosen lihassa.
Joka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista vankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli tullut entisten ystävällisten välien sijaan.
Tämä kiukku pääsi vielä enemmän yltymään siitä, että vankia luettaessa havaittiin yhden venäläisen sotamiehen, joka oli tekeytynyt sairaaksi vatsastaan, karanneen Moskovasta lähdön hyörinässä. Pierre näki, miten eräs ranskalainen pieksi muuatta venäläistä sotamiestä siitä, että tämä oli poikennut liian kauaksi tiestä ja kuuli, että kapteeni, hänen ystävänsä, nuhteli ali-upseeria venäläisen sotamiehen karkaamisen tähden ja uhkaili oikeudella. Aliupseerin puolusteluun, että sotamies oli ollut sairas eikä jaksanut lähteä, vastasi upseeri, että kaikkia jälelle jättäytyviä on käsketty ampua. Pierre tunsi, että se tuhoisa voima, joka oli raastanut häntä telotuksen aikana ja joka oli ollut näkymättömissä vankeuden aikana, valtasi nyt taas koko hänen olentonsa. Hänen oli kammottava olla, mutta hän tunsi samalla, että sikäli kuin tuo tuhoisa voima koetti musertaa hänet kokonaan, kasvoi ja lujeni hänen sielussaan siitä riippumaton elämän voima.
Pierre söi iltasekseen ruisjauhoista ja hevosen lihasta valmistettua keittoa ja puheli toveriensa kanssa.
Ei Pierre eikä kukaan hänen tovereistaan puhunut siitä, mitä he olivat nähneet Moskovassa, ei ranskalaisten tylystä kohtelusta eikä siitä käskystä, jonka perusteella heitä oli käsketty ampua: kaikki olivat ikään kuin yhä pahenevaa asemaa vastustaen erityisen reippaalla ja iloisella tuulella. Kukin kertoi omia muistelmiaan ja retkellä nähtyjä hassunkurisia kohtauksia, vaan keskustelut nykyisestä asemasta tukahdutettiin.
Aurinko oli jo ammoin laskenut. Kimmeltäviä tähtiä syttyi palamaan siellä täällä taivaalla; punainen, tulipalon hehkun kaltainen nousevan täysikuun rusko hulmahti taivaan äärelle ja tavattoman suuri, punainen pallo värisi ihmeellisesti harmahtavassa hämyssä. Avaruus valostui. Illan hetket olivat jo päättyneet, mutta yö ei vielä ollut alkanut. Pierre nousi uusien ystäviensä seurasta ja meni nuotiotulten välitse toiselle puolelle tietä, jossa, kuten hänelle sanottiin, oli vangittuja sotamiehiä. Hänen teki mieli puhella näiden kanssa. Sinne mennessä pysähdytti hänet ranskalainen vahtisotamies ja käski kääntyä takasin.
Pierre kääntyi, mutta ei mennyt nuotiolle toverien pariin, vaan erään riisutun kuorman luo, jonka luona ei ollut ketään. Hän laskeutui jalat koukussa ja pää kumarassa istualleen kylmälle maanpinnalle kuorman pyörän viereen ja kotvan istui siinä liikahtamatta ajatuksissaan. Kului toista tuntia. Kukaan ei häirinnyt Pierreä. Yht'äkkiä purskahti hän niin kaikuvaan, kumeaan sydämelliseen naurun hohotukseen, että monelta puolen käännyttiin ihmetellen tuohon outoon ja nähtävästi yksinäiseen nauruun päin.
— Hah-hah-haa! — nauroi Pierre. Ja hän virkkoi ääneen itsekseen: — sotamies ei minua laskenut. Minut saatiin kiinni, minut teljettiin. Minua pitävät vankeudessa. Ketä minua? Minua? Minua — minun kuolematonta sieluani! Hah-hah-haa!... Hah-hah-haa! ... nauroi hän kyynelten kieriessä silmiin.
Eräs mies nousi ylös ja tuli katsomaan, mitä tuo kummallinen, roteva mies yksinään nauroi. Pierre lakkasi nauramasta, nousi ylös, poikkesi vähän etemmä uteliaasta katsojasta ja vilkasi ympärilleen.
Laaja, loppumattomiin ulottuva leiri, jossa äsken oli kaikunut ihmisäänten häly ja räiskyneet nuotiotulet, oli nyt vaipunut äänettömäksi. Nuotioiden punaiset loimut sammuivat sammumistaan ja kalpenivat. Korkealla valoisalla taivaalla helotti täyteläinen kuu. Metsät ja kedot, joita ei ennen näkynyt leirin rajojen takaa, paljastuivat nyt kaukaisuuden kätköstä, vaan vielä kauempana noiden metsien ja ketojen takana kuumotti valoisa, väräjävä ja luokseen kutsuva äärettömän etäisyyden helma. Pierre katsahti taivaalle, jonka syvyydessä säihkyivät tähdet. "Ja kaikki tuo on minun ja kaikki tuo on minussa ja kaikki tuo olen minä!" ajatteli Pierre. "Ja kaiken tuon ottivat he kiinni ja pistivät rakennukseen, joka oli laudoilla rajattu!" Hän hymähti ja läksi nukkumaan toveriensa luo.