XIV.
— A vos places![103] — huudettiin yht'äkkiä.
Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.
— L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc![104]
Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset, kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka. Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.
Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat levottoman jännitetyt.
— Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit?...[105] — kuuli Pierre.
Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.
Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.
Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan, laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä, joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi. Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä — toinen sotamiehistä katsahti arasti Pierreen — oli jotain samantapaista, jota Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että muut olivat hänelle nauraneet.
Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan. "Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.
Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.