XV.
Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.
Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.
— Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään, ansaitsemattomissa kärsimyksissä.
"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.
Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa. Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat, muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan itseensä.
— Tämä on elämää, — virkkoi vanha opettaja.
"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole käsittänyt tuota ennen?"
— Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi. Vous avez compris, mon enfant?[106] — sanoi opettaja.
— Vous avez compris, sacré nom![107] — kuului huuto ja Pierre heräsi.
Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen, joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset, lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät selvästi hehkuvien hiilten valossa.
— Ça lui est bien egal, — murahti hän nopeasti käännähtäen takanaan seisovaan sotamieheen. — Brigand. Va![108]
Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.
— Aa, jopa tuli! — sanoi Pierre. — Entä Pla... — oli hän jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.
Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot painuivat umpeen hänen päänsä päällä.
Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan. Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.
— Les cosaques![109] — huusi yksi ranskalaisista ja hetken kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.
Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.
— Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! — huusivat vanhat sotamiehet itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.
Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.
Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.
— Paljoko on? — kysyi Dolohof kasakalta.
— Toinen sata menossa, — vastasi kasakka.
— Filez, filex![110] — komenteli Dolohof, joka oli oppinut nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.
Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon kaivettuun hautaan.