XIV.
Kohta tämän jälkeen tulivat lapset sanomaan hyvää yötä. Lapset suutelivat kaikkia, opettajat ja opettajattaret kumarsivat ja poistuivat. Jälelle oli jäänyt vain Dessalles oppilaineen. Hän pyysi supattamalla oppilastaan lähtemään alakertaan.
— Non, m-r Dessalles, je demanderai à ma tante de rester,[131] — vastasi niinikään supattamalla Nikolenka Bolkonski.
— Ma tante, saanko minä jäädä, — pyysi Nikolenka mennen tätinsä luo.
Hänen kasvoillaan oli rukoileva, jännittynyt, riemuitseva ilme. Kreivitär Maria katsahti häneen ja kääntyi sitte mieheensä.
— Kun te olette täällä, ei hän voi teistä irtautua, — sanoi hän miehelleen...
— Je vous le raménerai tout-à-l'heure, m-r Dessalles; bonsoir,[132] — sanoi Pierre antaen kättä sveitsiläiselle ja kääntyi sitte hymyssäsuin Nikolenkaan. — Me emme ole koskaan tavanneet toisiamme. Katsohan, Maria, miten hän alkaa tulla isänsä näköiseksi, — lisäsi hän vaimolleen.
— Isänkö? — kysyi poika lennähtäen tulipunaiseksi ja katsoen Pierreen alhaalta ylöspäin ihastuksesta välkkyvin silmin.
Pierre nyökäytti hänelle päätään ja rupesi jatkamaan lasten tähden keskeytynyttä kertomustaan. Kreivitär Maria ompeli käsivaroin kanavalle. Natasha katsoi hellittämättä mieheensä. Nikolai ja Denisof nousivat aikaväliin istuimeltaan hakemaan piippujaan ja teetä Sonjalta, joka allapäin istui teekeittiön takana, ja tekivät Pierrelle kysymyksen toisensa jälkeen. Kiharapäinen, sairaloinen poika istui välkkyvin silmin huomaamattomana nurkassa ja kääntäessään matalan kauluksen alta pistävää hoikkakaulaista, kiharaa päätään sinne päin, missä Pierre istui, hän vavahteli tuontuostakin ja supisi jotain itsekseen nähtävästi jonkun uuden, voimakkaan tunteen vaikutuksesta.
Keskustelu pyöri niiden korkeimmasta hallitusvallasta kiertelevien juttujen ympärillä, jotka useimpien ihmisten mielestä ovat tavallisesti sisäpolitiikan tärkeimpiä kysymyksiä. Denisof, joka oli tyytymätön hallitukseen omien vastoinkäymistensä tähden virka-urallaan, oli hyvin mielissään tyhmyyksistä, joita hänen mielestään nyt tehtiin Pietarissa, ja hän tokasi silloin tällöin räikein sanoin huomautuksiaan Pierren kertomuksen lomiin.
— Ennen täytyi olla saksalainen, mutta nyt on tanssittava Tatarinovan ja m-me Krüdenerin pillin mukaan, luettava ... Eckartshausenia ja viljeltävä sanan rieskaa. Ah, jospa vielä pääsisi valloilleen rakas Bonapartemme! Kyllä se poika juurittaisi mokoman roskan. Eikö tosiaankin ole viheliäistä antaa Semjonovin rykmentti sotamies Schwartzille? — huusi hän.
Nikolai piti myöskin varsin arvokkaana ja tärkeänä asiana arvostella hallitusta, mutta hän ei tehnyt sitä Denisovin tavoin, jonka mielestä kaikki oli nurinkurista. Nikolain mielestä olivat hyvin merkitseviä ja tärkeitä semmoiset seikat, kuin että se ja se oli nimitetty ministeriksi, joku toinen kenraalikuvernööriksi, että hallitsija oli lausunut niin ja niin, mutta ministeri niin ja niin. Ja näitä tämmöisiä asioita hän tiedusteli Pierreltä. Täten pysyi keskustelu Denisovin ja Nikolain kysymysten tähden koko ajan niiden juorujen puitteissa, joita korkeimmista hallituspiireistä oli päässyt leviämään.
Natasha, joka tunsi tarkoin miehensä ajatukset ja luonteen, huomasi, että Pierre oli jo pitkän aikaa halunnut kääntää keskustelun muihin asioihin ja paljastaa ne mielessään kytevät pohjimaiset ajatukset, joiden tähden hän oli käynyt Pietarissa neuvottelemassa uuden ystävänsä ruhtinas Fedorin kanssa. Kun Pierre ei kuitenkaan ollut voinut muuttaa keskustelun aihetta, auttoi Natasha häntä kysymällä, miten Pierren ja Fedorin välisen asian oli käynyt.
— Mikä asia se on? — kysyi Nikolai.
— Se on se vanha asia, — vastasi Pierre ympärilleen silmäillen. — Kaikki näkevät, että asiat menevät niin nurinkurisesti, ettei sitä enää voi sietää ja että kaikkein rehellisten ihmisten on noustava voimiensa mukaan vastakynteen.
— Kaikkien rehellisten ihmisten? — virkkoi Nikolai hieman kulmiaan rypistäen. — Mitä he sitte voivat tehdä?
— He voivat...
— Lähdetään kabinettiin, — pyysi Nikolai.
Natasha, joka oli jo hyvän aikaa sitte arvannut, että häntä tullaan hakemaan imettämään, kuulikin lapsenhoitajan äänen ja läksi lastenkamariin. Kreivitär Maria meni hänen kanssaan. Miehet siirtyivät kabinettiin, jonne Nikolenka Bolkonski, jota hänen enonsa ei huomannut, myöskin tuli ja istuutui pimeään nurkkaan kirjoituspöydän ääreen.
— No, mitä siis aijot tehdä? — kysyi Denisof.
— Iänikuisia tyhmiä haaveita, — huomautti Nikolai.
— Nyt tahdon selittää, — alkoi Pierre malttamatta käydä istumaan, vuoroin astellen pitkin huonetta, vuoroin pysähtyen ja painostaen sanojaan nopein kädenliikkein. — Asema Pietarissa on seuraava. Hallitsija ei puutu, ei tartu mihinkään. Hän on antautunut kokonaan mystillisyyden valtaan (mystillisyyttä ei Pierre antanut kenellekään anteeksi). Hän etsii vain rauhaa ja rauhan voivat hänelle antaa ainoastaan ne henkilöt sans foi ni loi,[133] jotka kaikin voiminsa koettavat tukahduttaa ja repiä alas kaikkea, kuten Magnitski, Araktshejef ja tutti quanti... Ajattelehan, jos sinä esimerkiksi et pitäisikään huolta maatilastasi, vaan halajaisit rauhaa, niin saavuttaisitko sinä tarkotuksesi siten, että sinun voutisi olisi niin ankara kuin suinkin?
— Mitä tämä sitte oikeastaan tarkottaa? — kysyi Nikolai.
— Kaikki sortuu. Oikeusistuimet ovat rosvojen pesiä, armeijassa on ylin valta ruoskalla, kansaa kidutetaan, sivistys kuristetaan tukehduksiin. Kaikki, mikä on nuorta ja oikeata, tuhotaan! Ja kaikki näkevät, ettei näin voi jatkua. Jousi on ylenmäärin jännitetty ja se katkeaa aivan varmasti, — puhui Pierre (samoin kuin kaikki ihmiset, tutustuttuaan hallituksien toimiin, ovat niistä puhuneet siitä saakka, kun hallituksia on maailmassa ollut olemassa, ja aina tulevat puhumaan). — Sanoin sen heille suoraan Pietarissa.
— Kenelle? — kysyi Denisof.
— Tiedättehän te, kenelle, — vastasi Pierre katsoen merkitsevästi kulmiensa alta, — ruhtinas Fedorille ja kaikille muillekin. Kilpaileminen valistusharrastuksissa ja rakkaudentöissä on tietysti paikallaan, mutta se ei riitä nykyisissä oloissa. Nyt tarvitaan muuta.
Tällöin huomasi Nikolai, että Nikolenka oli huoneessa. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän meni pojan luo.
— Mitä sinä täällä teet?
— Anna hänen olla, — sanoi Pierre tarttuen Nikolain käsivarteen ja jatkoi: — se ei riitä, sanoin heille, nyt tarvitaan muuta. Kun seistään ja odotetaan joka hetki jousen katkeamista, kun kaikki odottavat varmaa mullistusta, silloin on taajoin joukoin ryhdyttävä vastustamaan yhteistä onnettomuutta. Nuoret, uhkuvat voimat houkutellaan toiselle puolelle, jossa ne kuihtuvat ja turmeltuvat. Yhtä viettelevät naiset, toista suuret virat, kolmatta kunnianhimo ja rahat ja niin luisuu yksi toisensa perästä toiseen leiriin. Riippumattomia, vapaita miehiä, kuten te ja minä, ei jää ollenkaan. Laventakaa piiriänne, sanoin heille, olkoon tunnuslauseena itsenäisyys ja toiminta, eikä yksistään hyve.
Jätettyään pojan istumaan siirsi Nikolai äkeissään tuoliaan, istuutui sille, ryki tyytymättömänä ja rypisteli kasvojaan entistä kovemmin Pierren puhetta kuunnellessaan.
— Mikä sen toiminnan tarkotuksena sitte on? — sävähti hän. — Ja mihin suhteeseen te asetutte hallitukseen?
— Avustajan suhteeseen. Seuran ei tarvitse olla salaisen, jos hallitus antaa sille luvan. Eikä seura suinkaan ole hallitusvastainen, sillä sen jäsenet ovat aitovanhoillisia. Se on jalosukuisten seura sanan täydessä merkityksessä. Me emme tarkota mitään muuta, kuin ettei Pugatshevin kaltainen mies ilmestyisi surmaamaan meidän lapsiamme eikä Araktshejevin tapainen lähettäisi meitä sotilassiirtoloihin. Tätä varten vain me liitymme toisiimme eikä tarkotuksemme ole muu, kuin yhteinen hyvä ja yleinen turvallisuus.
— Niin, niin. Mutta kun seura on salainen, on se myös vahingollinen ja voi saada aikaan ainoastaan pahaa.
— Eihän toki! Onko Tugendbund, joka pelasti Europan (tällöin ei vielä uskallettu ajatella, että Venäjä oli pelastanut Europan), saanut aikaan mitään pahennusta? Tugendbund on hyveitä palvelevien liitto, rakkauden ja keskinäisen avun yhdistys, se koettaa toteuttaa sitä, mitä Kristus opetti ristinpuulla...
Natasha oli tullut keskustelun keskellä huoneeseen ja hän katsoi ilosta säteilevin silmin mieheensä. Hän ei iloinnut siitä, että Pierre puhui, sillä se ei herättänyt hänen mielenkiintoaan, koska kaikki hänen kuulemansa tuntui hänestä perin yksinkertaiselta ja koska kaikki tuo oli hänelle aikoja sitte tuttua (tämä tuntui hänestä siltä sen tähden, että hän tunsi täydellisesti sen lähteen — Pierren sydämen), mutta hän iloitsi siitä, kun hän näki Pierren innostusta hehkuvan muodon.
Vielä riemukkaammin katsoi Pierreen kaikkien unohtama Nikolenka. Jokainen Pierren lausuma sana syöpyi hänen sydämeensä kuin polttomerkki ja hän oli niin vaipunut kuuntelemiseen, että hän huomaamattaan katkoi enonsa kirjotuspöydällä käsiin osuneita kyniä ja lakkatankoja.
— Saksalainen Tugendbund ja se, josta minä puhun, ovat kaksi aivan erilaista asiaa.
— Hölynpölyä, veliseni, makkaramaakareille mokomat Tugendbundit, min'en niistä pääse hullua hurskaammaksi, — kuului Denisovin tiukka ääni. — Minä myönnän, että kaikki on päin hiiteen, mutta Tugendbundista en pääse tolkulle. Jos kerran ei mikä ole mieleen, niin antakaa kapinan soida.[134] Se on toista. Je suis votre homme![135]
Pierre hymähti, Natasha rupesi nauramaan, mutta Nikolai synkistyi entistä enemmän ja ryhtyi todistamaan Pierrelle, ettei mitään mullistusta ole tulossa ja että koko se vaara, josta Pierre puhuu, on vaan hänen mielikuvituksessaan. Pierre rupesi taas todistamaan omaa käsitystään, ja kun hänen henkiset kykynsä olivat voimakkaammat ja joustavammat, tunsi Nikolai joutuvansa umpikujaan. Tämä suututti häntä entistä kovemmin, sillä hän tunsi sydämensä salaisen äänen sanovan hänelle järjen todisteluja paljoa voimakkaammasti, että hän oli oikeassa.
— Kuulehan nyt, mitä sulle aijon sanoa, — virkkoi Nikolai nousten tuoliltaan ja hermostuneesti asetellen piippuaan nurkkaan, jonne hän sen lopulta viskasi. — Todistamaan minä en kykene. Sinä sanot, että meillä on kaikki nurinkurin ja että tulee mullistus. Minusta ei ole niin. Mutta kun sinä sanot, että vala on sovinnainen muodollisuus, on minun vastaukseni selvä ja suora. Olethan sinä paras ystäväni, eikö niin? Mutta jos te perustatte salaisen seuran ja jos te nousette hallitusta vastaan, niin tiedän minä, että velvollisuuteni vaatii sitä tottelemaan, olipa se minkälainen tahansa. Käskipä silloin Araktshejef minua minä hetkenä hyvänsä nelistyttämään teitä vastaan eskadroonan rakunoita ja iskemään, en minä empisi tuokiotakaan, vaan läksisin ja iskisin. Nyt saat viisastella minkä mielesi pitää.
Näiden sanojen johdosta syntyi tukala äänettömyys, jonka kuitenkin katkasi Natasha ryhtyessään puolustamaan miestään ja vastustamaan veljeään. Puolustus oli kuitenkin laimeata ja kömpelöä, mutta hän saavutti tarkotuksensa. Keskustelu virisi uudelleen käyntiin ja se sujui nyt paljoa leppeämmässä muodossa.
Kun kaikki nousivat ylös lähteäkseen illalliselle, tuli Nikolenka Bolkonski Pierren luo kalpeana ja säihkyvin silmin.
— Setä Pierre ... ettekö te... Jos pappa olisi elossa ... luuletteko, että hän olisi samaa mieltä kuin tekin? — kysyi hän.
Samassa arvasi Pierre, mikä tunteiden ja ajatusten voimakas kiehunta olikaan tapahtunut tuossa pojassa keskustelun aikana, ja kun hän muisti, mitä kaikkea hän oli puhunut, rupesi häntä harmittamaan, että poika oli ollut kuuntelemassa. Hänen oli kuitenkin vastattava.
— Luulen, että hän olisi ollut, — vastasi Pierre väkinäisesti ja lähti kabinetista.
Nikolenka painoi päänsä kumaraan ja huomasi nyt vasta, mitä hän oli silponut pöydälle. Hän säikähti ja meni Nikolain luo.
— Eno, anna anteeksi, se tuli vahingossa, — sanoi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja.
Nikolai vavahti vihasta.
— Olkoon, olkoon, — vastasi hän ja heitti kappaleet pöydän alle.
Hänen näytti olevan vaikea masentaa vihansa puuska. Hän kääntyi syrjin poikaan ja lisäsi:
— Sinun ei olisi pitänyt täällä ollakaan!