XV.
Illallista syödessä ei puhuttu enää politiikasta eikä seuroista. Sen sijaan sukeutui Denisovin alotteesta Nikolaille erittäin mieluisa keskustelu 1812 sodan muistoista. Näistä keskustellessa osasi varsinkin Pierre pitää muut erinomaisen hilpeällä tuulella, niin että lopulta erosivat kaikki mitä suloisimmassa sovussa.
Kun Pierre illallisen jälkeen oli riisuutunut kabinetissaan ja antanut määräykset odotuksesta uupuneelle voudille, meni hän viitta päällä makuuhuoneeseen, jossa hänen vaimonsa vielä istui kirjotuspöydän ääressä jotain kirjottamassa.
— Mitä sinä kirjotat, Maria? — kysäsi Nikolai.
Kreivitär Maria punastui. Häntä pelotti, ettei hänen miehensä hyväksyisi ja ymmärtäisi, mitä hän kirjotti.
Hän olisi mielellään salannut mieheltään kirjotuksensa, mutta samalla hän ilostui, että Nikolai oli yllättänyt hänet ja että hänen oli pakko selittää asia miehelleen.
— Päiväkirjaa, Nicolas, — vastasi kreivitär Maria ja antoi Nikolaille pienen sinikantisen vihkon, jonka hän oli kirjottanut melkein täyteen voimakkaalla, kookkaalla käsialallaan.
— Päiväkirjaa? ... — toisti Nikolai hieman pilkallisesti ja otti vihkon käteensä.
Vihkoon oli kirjotettu ranskaksi:
"4 p:nä joulukuuta. Kun Andrei (vanhin poika) ei tänä aamuna tahtonut pukeutua, lähetti m-lle Louise hakemaan minua. Poika kiukutteli ja oli itsepäinen. Minä koetin uhata, mutta hän äksyili pahemmin. Silloin minä jätin hänet yksikseen, menin nostamaan lapsenhoitajan kanssa muita lapsia ja sanoin hänelle, etten häntä rakasta. Poika oli kauan aikaa ääneti ikään kuin ihmeissään. Sitte karkasi hän minun luokseni paitasillaan ja parahti itkemään niin surkeasti, etten saanut häntä hyvään aikaan tyyntymään. Näkyi, että hän tuskaili varsinkin siksi, että oli pahottanut minun mieltäni. Kun illalla annoin hänelle lipun, rupesi hän taas katkerasti itkemään ja suutelemaan minua. Hänet saa aina taipumaan hellyydellä."
— Minkä lipun? — kysyi Nikolai.
— Olen ruvennut antamaan vanhemmille lapsille joka ilta pikku listoja siitä, miten he ovat käyttäytyneet.
Nikolai katsahti vaimonsa säteileviin silmiin, jotka olivat luodut häneen, selaili vihkoa edelleen ja luki palan sieltä, toisen täältä. Päiväkirjaan oli merkitty lasten elämästä kaikki se, joka äidin mielestä oli ollut huomion arvoista, kerrottu piirteitä lasten luonteista ja esitetty yleisiä ajatuksia kasvatustavoista. Muistiinpanot olivat tehdyt enimmäkseen mitä vähäpätöisimmistä pikkuseikoista, mutta ne eivät olleet sellaisia äidistä eikä isästä, joka nyt ensi kerran luki tätä päiväkirjaa.
8 p:nä joulukuuta oli kirjotettu:
"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän ei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä aikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten saamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille."
Nikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät (hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen. Ei ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli ihastuksissaan vaimostaan.
Ehkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti tahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän suuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta sielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta. Jos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän huomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui kokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden ja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman tähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.
Nikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän tunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta samalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei ainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan myöskin oli osa hänestä itsestään.
— Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, — sanoi Nikolai tärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: — tänään käyttäydyin huonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään Pierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni, kun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen, ellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi Pietarissa?... He ovat perustaneet...
— Tiedän kyllä, — sanoi kreivitär Maria. — Natasha kertoi minulle.
— No niin, sinä siis jo tiedät, — virkkoi Nikolai tulistuen vielä muistellessaankin väittelyä. — Hän tahtoo saada minut uskomaan, että jokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka vala ja velvollisuus sitoo... Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä kaikki hyökkäsivät minun kimppuuni... Denisovit ja Natashat... Merkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei hän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee tarpeen ajattelu, — sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen voittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista läheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.
Nikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi Natashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään vaimonsa suhteen.
— Olen sen huomannut, — vastasi kreivitär Maria.
— Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken yläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko, ettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?
— Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin. Pierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että meidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on oikeassa, — puhui kreivitär Maria, — mutta hän unohtaa, että meillä on muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille osottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme lapsiamme.
— Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, — ehätti Nikolai vakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla tavalla. — Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja kristillisyys... Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli pujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.
— Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan tähden, — sanoi kreivitär Maria. — Hän ei ole ollenkaan tavallinen lapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä on lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole ketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.
— Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä hellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja teet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon poika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa horrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä illalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki säpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan, että hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! — toisti vielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota hänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.
— En ole likikään äidin veroinen, — sanoi kreivitär Maria, — tunnen sen ja se huolettaa minua. Oivallinen poika. Olen hyvin levoton hänen tähtensä. Hänen sietäisi päästä ihmisten ilmoille.
— Kohta hän pääseekin, ensi kesänä vien hänet Pietariin, — sanoi Nikolai. — Niin, Pierre on aina ollut haaveilija eikä hän muuksi muutu, — jatkoi hän palaten kabinetissa tapahtuneeseen keskusteluun, joka ei vieläkään näyttänyt antavan hänelle rauhaa. — Mitä se minua liikuttaa, jos Araktshejef on kelvoton, mitä tekemistä minulla oli heidän ja heidän asioidensa kanssa, silloin kun menin naimisiin ja velkoja oli niin paljon, että olivat panna istumaan ja vanha äiti lisäksi, joka ei siedä eikä ymmärrä semmoista. Ja sitte sinä, lapset ja asiat. Omanko tyydytykseni tähden minä puuhaan aamusta iltaan asioilla ja konttorissa. Ei, minä tiedän olevani velvollinen työskentelemään äitini tyydytykseksi, sinun hyvyytesi palkitsemiseksi ja pelastaakseni lapseni siitä kurjuudesta, jota itse olen nähnyt.
Kreivitär Marian mieli teki sanoa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä ja että Nikolai pitää aivan liian tärkeinä noita asioitaan, mutta samalla hän tiesi, että sanominen oli tarpeetonta ja hyödytöntä.
— Tiedätkö, Maria, — sanoi Nikolai, — äsken kävi täällä Ilja Mitrofanovitsh (tämä oli tilanhoitaja Tambovin läänistä) ja kertoi, että metsästä tarjotaan 80 tuhatta ruplaa.
Ja Nikolai rupesi kerroskelemaan eloisin kasvoin, miten kohtapuoleen käy mahdolliseksi ostaa takasin Otradnojen tila. "Vielä kymmenen vuotta ja silloin on lasteni hyvä olla."
Kreivitär Maria ymmärsi täydelleen miehensä ajatukset. Hän tiesi, että kun Nikolai tuolla tavoin ajattelee ääneen, kysyy hän usein hänenkin mielipidettään, mutta suuttuu, kun näkee hänen olevan muissa ajatuksissa. Kreivitär Marian täytyi pakottamalla pakottaa ajatuksiaan pysymään miehensä sanoissa, jotka eivät häntä ollenkaan huvittaneet... Kun hän katsoi mieheensä, ei hän oikeastaan ollut vaipunut muihin ajatuksiin, mutta hän tunsi jotain muuta. Hän tunsi nöyrää, hellää rakkautta tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan tule ymmärtämään kaikkea, minkä hän itse ymmärsi ja tämän tähden rakasti hän miestään vielä voimakkaammin ja palavan hellemmin. Tämän tunteen lisäksi, joka oli kokonaan vaivuttanut hänet ja esti häntä syventymästä miehensä suunnitelmien yksityiskohtiin, liikkui hänen mielessään ajatuksia, jotka eivät olleet missään yhteydessä sen kanssa, josta hänen miehensä puhui. Hän ajatteli veljenpoikaansa (kun Nikolai oli maininnut, miten kiihkein mielin poika oli kuunnellut Pierren sanoja, oli se tehnyt kreivitär Mariaan syvän vaikutuksen) ja monenlaisia piirteitä Nikolenkan herkästä, tunteellisesta luonteesta nousi hänen mieleensä. Samalla hän ajatteli lapsiaan. Hän ei kuitenkaan verrannut lapsiaan ja veljenpoikaansa toisiinsa, vaan vertasi tunteitaan heihin ja silloin hän huomasi surukseen, että hänen tunteistaan Nikolenkaa kohtaan puuttui jotain.
Toisinaan hän johtui ajattelemaan, että ero aiheutui lasten iästä, mutta sittenkin tuntui hänestä, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan heidän tähtensä ja hän lupasi sydämessään parantaa itsensä ja tehdä senkin, mikä oli mahdotonta: rakastaa tässä elämässä sekä miestään, lapsiaan, Nikolenkaa että kaikkia lähimäisiään, niin kuin Kristus oli rakastanut ihmiskuntaa. Kreivitär Marian sielu pyrki aina äärettömyyttä, ikuisuutta, täydellisyyttä kohti ja sen vuoksi ei se löytänyt koskaan rauhaa. Hänen kasvoilleen nousi sielun salattujen, korkeiden kärsimysten ylhä ilme, sielun, jota rasittavat ruumiin kahleet. "Jumalani! Miten meidän käy, jos hän kuolee, kuten minusta tuntuu, kun hänen kasvonsa ovat tuollaiset!" ajatteli Nikolai ja polvistuen jumalankuvan eteen hän rupesi lukemaan ehtoorukouksia.