XVI.
Tammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen palatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja eräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän perästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää hävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren tulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä hän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla kaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli hän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin, kuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin lähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili vain: ehkä, kyllä kait j.n.e.
Hän sai kuulla, että Rostovilaiset olivat Kostromassa, vaan Natasha muistui harvoin hänen mieleensä. Ja jos joskus muistuikin, esiintyi hän vain suloisena muistona kaukaisesta entisyydestä. Pierre tunsi olevansa vapaa ei ainoastaan elämän ehdoista, vaan myöskin tästä tunteesta, jonka hän tahallaan, kuten hänestä tuntui, oli kerran antanut kahlita itsensä.
Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Moskovaan sai Pierre kuulla Drubetskoilaisilta, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa. Ruhtinas Andrein kuolema, kärsimykset ja viimeiset hetket olivat usein antaneet Pierrelle ajattelun aihetta, vaan nyt palasivat ne hänen mieleensä entistä elävämpinä. Saatuaan kuulla päivällispöydässä, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa ja asui palolta säilyneessä talossaan Vosdvishenkalla, läksi Pierre samana iltana hänen luokseen.
Matkalla ruhtinatar Marian luo ajatteli Pierre taukoamatta ruhtinas Andreita, ystävyyttään häneen, monia heidän keskeisiä kohtauksiaan ja varsinkin viimeistä kohtausta Borodinossa.
"Kuolikohan hän siinä vihaisessa mielentilassa, jossa hän silloin oli? Eikö hänelle tosiaankaan kirkastunut kuoleman edellä elämän arvoitus?" ajatteli Pierre. Hän muisteli Karatajevia ja tämän kuolemaa ja hän alkoi tahtomattaan verrata noita kahta miestä toisiinsa, jotka olivat kovin erilaiset, mutta jotka samalla teki hyvin samanlaisiksi se rakkaus, jota hän oli tuntenut kumpaankin ja se, että kumpikin oli elänyt ja kumpikin kuollut.
Kun Pierre saapui vanhan ruhtinaan talon eteen, oli hän mitä vakavimmissa mietteissä. Talo oli säilynyt eheänä. Siinä näkyi tosin hävityksen jälkiä, mutta talon yleinen asu oli ennallaan. Pierreä vastaan tuli vanha kamaripalvelija, jonka tuikeat kasvot näyttivät sanovan vieraalle, että vaikka vanha ruhtinas onkin poissa, on talon entinen järjestys tallella. Kamaripalvelija sanoi, että ruhtinatar oli suvainnut vetäytyä huoneisiinsa ja ottaa vastaan sunnuntaisin.
— Ilmota kuitenkin, ehkä hän ottaa vastaan, — virkkoi Pierre.
— Kuten käskette, — vastasi palvelija, — suvaitkaa astua muotokuvahuoneeseen.
Muutaman minuutin kuluttua tuli Pierren luo kamaripalvelija ja Dessalles. Viimemainittu ilmotti Pierrelle ruhtinattaren puolesta, että ruhtinatar hyvin mielellään näkee Pierren luonaan ja pyytää, että Pierre antaisi anteeksi hänen kursailemattomuutensa ja tulisi hänen luokseen hänen huoneisiinsa.
Matalahkossa huoneessa, jota valaisi yksi kyntteli, istui ruhtinatar Maria ja vielä eräs toinen nainen mustissa puvuissa. Pierre muisti, että ruhtinattarella oli aina ollut seuranaisia, mutta keitä ja minkälaisia nämä olivat, sitä ei Pierre tiennyt eikä muistanut. "Se on joku seuranainen", ajatteli Pierre katsahtaen mustapukuiseen naiseen.
Ruhtinatar nousi nopeasti Pierreä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
— Niin, — virkkoi ruhtinatar tarkastaen Pierren muuttuneita kasvoja, sen jälkeen kun Pierre oli suudellut hänen kättään, — tällä tavalla me nyt kohtaamme toisemme. Ruhtinas puhui viimeaikoina usein teistä, — lisäsi hän siirtäen katseensa Pierrestä seuranaiseensa niin ujosti, että Pierre tuokioksi joutui hämilleen.
— Olin hyvin iloinen, kun kuulin teidän pelastuneen. Se oli meille ainoa ilosanoma pitkästä aikaa.
Ruhtinatar katsahti taas ja tällä kertaa vielä levottomammin seuranaiseensa ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Pierre keskeytti hänet.
— Ajatelkaa nyt, etten minä tiennyt ruhtinaasta mitään, — sanoi Pierre. — Pidin häntä kaatuneena. Kaikki, minkä hänestä kuulin, kuulin muilta, kolmansien käsien kautta. Tiedän vain sen, että hän oli joutunut Rostovilaisille... Mikä kohtalo!
Pierre puhui nopeasti, vilkkaasti. Hän katsahti kerran seuranaisen kasvoihin, näki tämän tarkkaavan, lempeän katseen, joka oli kohdistettu häneen ja hänestä tuntui jostakin syystä, kuten usein tapahtuu keskustelun aikana, että tuo mustapukuinen seuranainen oli rakastettava, helläsydäminen, suloinen olento, joka ei mitenkään häiritseisi hänen ja ruhtinatar Marian sydämellistä keskustelua.
Mutta Pierren sanoessa viimeisiä sanoja Rostovilaisista vetäytyivät ruhtinatar Marian kasvot entistä enemmän hämilleen. Hänen katseensa lennähti taas Pierren kasvoista mustapukuisen naisen kasvoihin ja hän sanoi:
— Ettekö te tosiaan tunne?
Pierre katsahti vielä kerran seuranaisen kalpeihin, hienoihin kasvoihin, mustiin silmiin ja kummalliseen suuhun. Ja noista tarkkaavista silmistä paistoi Pierreen jotain tuttua ammoin sitten unohdettua ja enemmän kuin hellää.
"Ei, se on mahdotonta", ajatteli Pierre. "Nuo kasvot ovat ankarat, laihat, kalpeat ja vanhentuneet! Se ei voi olla hän. Tuo on pelkkä varjo hänestä." Mutta tällöin sanoi ruhtinatar Maria: "Natasha". Ja noille tarkkaavasilmäisille kasvoille nousi hymy, nousi niin työläästi ja väkisin kun avautuu ruostunut ovi, vaan tuosta avoimesta ovesta tuoksahti häntä vastaan sen ammoin sitten unehtuneen onnen tuulahdus, jota hän ei varsinkaan nyt ajatellut. Tuoksahti, valtasi ja vaivutti hänet kokonaan. Silloin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, ei ollut enää epäilemistä: se oli Natasha ja Pierre rakasti häntä.
Ensi hetkenä tuli Pierre tahtomattaan paljastaneeksi sekä Natashalle että ruhtinatar Marialle ja varsinkin omalle itselleen salaisuuden, josta hän ei itse ollut tiennyt mitään. Hän punastui ja samalla läikkyi hänen sydämessään ilo ja tuska. Hän tahtoi salata mielensä läikynnän, vaan kuta enemmän hän ponnisteli sitä salatakseen, sen selvemmin, selvemmin kuin vakuuttavimminkaan sanoin, puhuivat hänen kasvonsa hänelle itselleen, Natashalle ja ruhtinatar Marialle, että hän rakastaa Natashaa.
"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre. Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.
Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana, jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä, joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen kysyvät silmät.
Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.