XVII.
— Hän vierailee minun luonani, — sanoi ruhtinatar Maria. — Kreivi ja kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.
— Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, — sanoi Pierre Natashaan kääntyen. — Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä, jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!
Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.
— Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? — virkkoi Pierre. — Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen, elämänhaluisen pojan?
— Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... — sanoi ruhtinatar Maria.
— Niin on. Se on totinen tosi, — keskeytti Pierre yht'äkkiä.
— Miksi? — kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.
— Miksikö? — toisti ruhtinatar Maria. — Jo ajatuskin siitä, mikä meitä odottaa...
Natasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan katsahti taas kysyvästi Pierreen.
— Ja siksi, — jatkoi Pierre, — että vain se ihminen, joka uskoo Jumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen ja ... teidän surunne on.
Natasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa. Pierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta ystävänsä viimeisistä hetkistä.
Pierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi kadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen sanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä kalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili hän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan. Hän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka miellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli itseään Natashan kannalta.
Ruhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä tilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset, vilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat ruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän oli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.
— Vai niin, vai niin... — puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan lähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. — Vai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan yhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut pelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli ollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? — puheli Pierre. — Mikä onni, että te tapasitte toisenne, — sanoi hän yht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.
Natashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi katseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.
— Niin, se oli onni, — sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, — minulle ainakin se oli onni. — Hän oli tuokioisen vaiti. — Ja hän ... hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen luokseen...
Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti kertoa.
— Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella, minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja olla hänen kanssaan, — kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.
Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.
Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.
Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.
Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön Natashalle.
Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.
Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla sanomaan hyvää yötä.
— Ja siinä kaikki, kaikki... — päätti Natasha kertomuksensa.
Natasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi melkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa olevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta puoleksi sydämen tuskasta.
Pierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui, että hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.
Tästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle veljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.
Nikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren äärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän suudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan nenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar Marialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.
— Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin mokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme kohta.
Ennen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:
— Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.