XVIII.
Pierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken kuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen. Natasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut entinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat kukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti seuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun jatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli vastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki puhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät tuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja ruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät aikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän tyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa iloa.
— Haluatteko viinaa, kreivi? — kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat haihduttivat samassa entisyyden varjon. — Kertokaapas jotain itsestänne, — lisäsi ruhtinatar Maria, — teistä kerrotaan aivan uskomattomia juttuja.
— Niin on, — vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla, joka nyt oli tullut hänen tavakseen. — Minulle itsellenikin kerrotaan minusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan. Maria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle koko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua. Stepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa. Yleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi henkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan kutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.
Natasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.
— Me olemme kuulleet, — keskeytti hänet ruhtinatar Maria, — että Moskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se totta?
— Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, — vastasi Pierre.
Vaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat huonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa kolminkertaisesti.
— Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... — alkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä keskustelun aihe oli liian itsekäs.
— Rakennutatteko te?
— Saveljitsh on sitä mieltä.
— Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa ollessanne? — kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa huomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen vapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.
— En, — vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen vapaudesta. — Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita, — sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. — Kun kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä, ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, — lopetti hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.
— No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, — huomautti ruhtinatar Maria.
Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan, olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten Pierrestä näytti.
— Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan, kuten kerrotaan? — kysyi ruhtinatar Maria.
Pierre rupesi nauramaan.
— En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa kehnommassa seurassa.
Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.
— Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia? — kysyi Natasha hieman hymyillen. — Minä oivalsin sen silloin, kun me tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?
Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.
Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi. Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi, vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:
— Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä ja raastettiin korvarenkaat... — Pierre punastui ja hämmentyi. — Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät rosvonneet, minut myöskin.
— Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti jonkun... — sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, — hyvän työn.
Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi jättänyt mitään kertomatta.
Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.
— Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä kirjottua.
— Kertokaa, kertokaa — pyysi Natasha. — Missä hän nyt on?
— Hänet surmattiin melkein minun nähteni.
Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista, Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.
Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt. Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä kuunnellessaan, mutta ei viisaat naiset, jotka kuunnellessaan koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, — ei, vaan hän tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista, joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse, kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli tapahtunut.
Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3 yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.
Pierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin silmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä vielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta. Kainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin katseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa keskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.
— Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, — sanoi Pierre, — mutta jos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua siksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki kärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen liha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta tieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä alkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden helmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, — lopetti Pierre Natashaan kääntyen.
— Niin, niin, — virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun, — minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.
Pierre katsahti häneen tutkivasti.
— Niin juuri, en mitään muuta! — vakuutti Natasha.
— Mahdotonta, mahdotonta! — huudahti Pierre. — Onko se minun syyni, että olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.
Samassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.
— Mikä sinun on, Natasha? — kysyi ruhtinatar Maria.
— Ei mikään, ei mikään. — Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. — Jääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.
Pierre nousi ylös ja jätti hyvästit.
Ruhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten tavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar Maria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut hänestä mitään.
— No, hyvää yötä, Maria, — sanoi Natasha. — Tiedätkö, että minä pelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista) puhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän muistostamme.
Ruhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän Natashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.
— Kuinka voisi unohtaa? — sanoi hän.
— Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin hyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, — sanoi Natasha. — Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi kerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? — kysyi hän yht'äkkiä punastuen.
— Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, — vastasi ruhtinatar Maria.
— Tiedättekö, Maria, — sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy, jota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. — Hän on muuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin olisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta tullut. Eikö totta?
— Niin, — vastasi ruhtinatar Maria. — Hän on paljon muuttunut edukseen.
— Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa ennen saunasta tultuaan...
— Minä ymmärrän, ettei hän (ruhtinas Andrei) rakastanut ketään niinkuin häntä, — sanoi ruhtinatar Maria.
— Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan ystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee. Eihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?
— Ei ole, mutta erinomainen mies.
— No, hyvää yötä, — sanoi Natasha.
Sama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.