XX.
Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän oli ollut kihloissa Helenan kanssa.
Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä, vaan miksi, miksi sanoin silloin je vous aime?"[129] Nyt sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin, mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."
Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.
Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus, jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan rakkaudesta.
Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei ansaitse huomiota.
Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli hyvää ja rakkauden arvoista.
Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea, jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä säälittävältä ukkopahalta.
Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa, turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka aina osottautui oikeaksi.
"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre, "mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen."
Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen, semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi, voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.