XXI.
Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.
Kasvot, käynti, katse, ääni — kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut. Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.
Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn, katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta moittia Natashaa edes sydämessään.
Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli astunut surun sijaan.
Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.
— Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? — kyseli Natasha.
Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.
— Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot minulle.
Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.
"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.
Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.
— Pietariin! — toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.
Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin, oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.
— Maria, — sanoi hän, — opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...
— Rakastatko häntä?
— Rakastan, — kuiskasi Natasha.
— Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, — sanoi ruhtinatar Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan ilomielisyyden.
— Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.
— Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme sinusta.
He olivat hetken vaiti.
— Mutta miksi hän menee Pietariin? — kysyi Natasha yht'äkkiä ja samassa vastasi itse: — ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria? Niin se on...