IX.
Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat silmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus uhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan lasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja läksi taloustoimiin.
Pjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut siinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut virkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon nuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh oli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan aatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli kaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita lainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika), hän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä, että tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden kuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta siihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat vankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa olivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat, hyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein kaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman näköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin erikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli myöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin oli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia rotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella maalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli noudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä. Pjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä, ettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan päinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa keskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin vapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen kansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin ovat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten väärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä kiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä parhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja pyhäisin annettiin viinaryyppy.
Varovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr Nikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli vielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan ikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus kiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava viimeiset halot metsästä.
— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki. — Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh meni sisälle talliin.
— Hei, onko täällä ketään?
Ei vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui lannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti seisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla kädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko se makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla kuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr Nikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:
— Stepan, hoi!
Stepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.
— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte, herra? Kohta ovat pojat jalkeilla.
— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?
— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.
Proshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta, mitä oli tapahtunut.
— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.
— Valehtelet.
— Varkaita täällä on käynyt. Tuima on poissa. Polle on poissa. Ei,
Polle on täällä. Liinaharja poissa. Sorea poissa.
Kolmea hevosta kaivattiin. Pjotr Nikolajevitsh ei puhunut sanaakaan.
Hän synkistyi ja huohotteli raskaasti…
— Saisinpa sen roiston käsiini! Kenen oli vahtivuoro?
— Petjkan. Petjka nukahti.
Pjotr Nikolajevitsh kääntyi poliisin puoleen, pani liikkeelle nimismiehen, kunnan esimiehen ja oman väkensä. Hevosia ei tavattu.
— Kirottua kansaa, — puhui Pjotr Nikolajevitsh, — minkä ne ovatkaan tehneet! Mutta malttakaahan! Roistoja olette, roistoja jokaikinen! Kyllä tästälähin tiedän, miten teitä on kohdeltava.