VIII.
Asianajaja otti asian ajaakseen mahdollisesta rahapalkkiosta välittämättä, koska oli uskonut Ivania ja oli harmissaan siitä, että talonpoika oli niin tunnottomasti petetty.
Molemmat asianosaiset esiintyivät oikeuden edessä, ja pihamies Vasilia kuulusteltiin todistajana. Oikeuden edessä toistui se, mikä poliisitutkinnossakin. Ivan Mironov muistutti Jumalasta ja meitä kaikkia lähestyvästä kuolemasta. Eugen Mihailovitsh puolestaan, vaikka häntä vaivasikin menettelynsä alhaisuus ja vaarallisuus, ei voinut nyt enää muuttaa asian kulkua ja pysyi yhä kiellossaan.
Pihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja rauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan milloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli hän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin, vanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin nimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.
Juttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet tuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh kuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan Mironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi vastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi kiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä vaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut noin kolmen kuukauden vankilarangaistus.
— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja huokaillen lähti istuntosalista.
Kaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies Vasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista, mitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää tärkeämpi.
Vasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui kaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän avustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää tarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia kuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä enemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä maalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä taas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi, metsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä. Hän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi näytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan nähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista avioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä, koreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita, jotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää omaksi ilokseen… Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota kuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä ollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus ja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei ollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10 ruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä ollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin hän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt talonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut riittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja ja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen Mihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni, mutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.
Kotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa lemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin vähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen. Mutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta. Kauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään ja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt, rahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä kuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin oli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea reippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa kotipuoleen.