VI.
Eugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla sillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.
Ivan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli halkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin, että sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan hintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana päivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli neljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän, toivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään, vaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut pelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain tavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot muka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa puoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan mennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan välittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen näännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka polkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin palaava Eugen Mihailovitsh.
— Ostakaa, herra, pilahinnasta. Hevosta en saa enää paikaltaan.
— Mikä olet miehiäsi?
— Maalta ollaan. Puut ovat omia, hyviä ja kuivia.
— Tiedetään, tiedetään. Paljonko maksaa?
Ivan Mironov määräsi suuren hinnan tinkimisen varalta, ja antoi vihdoin ostohinnasta.
— En olisi yhdellekään muulle siitä hinnasta myynyt, mutta kun olitte niin lähellä, — sanoi hän.
Eugen Mihailovitsh ei välittänyt paljoakaan tinkiä, kun oli mielissään aikeestaan suorittaa maksu kupongilla. Vaivoin ja aisoista auttaen Ivan Mironov sai puut ajetuiksi pihaan. Hän heitteli itse ne kellariin. Pihamies ei ollut saapuvilla. Ivan Mironov ensin kieltäytyi ottamasta vastaan kuponkia, mutta Eugen Mihailovitsh sai hänet suostumaan ja näytti niin suurelta herralta, ettei auttanut epäillä.
Tullen kyökkikäytävän kautta palvelusväen huoneeseen Ivan Mironov teki ensin ristinmerkin, sulatteli jääpuikot parrastaan, ja kääntäen mekkonsa liepeen, kaivoi taskustaan esille nahkakukkaron, otti siitä esille 8 ruplaa 50 kopekkaa ja antoi takaisin, mutta kupongin kääri paperiin ja pani kukkaroonsa.
Kiitettyään tavan mukaan herraa Ivan Mironov ajoi pois, ei enää piiskalla, vaan piiskan varrella ajaen Valkoseksi huurtunutta, jalkojansa vaivoin liikuttavaa, kuoliaaksi asti väsynyttä kaakkiaan. Hän pysäytti tyhjän reen kapakkaravintolan eteen.
Kapakassa vaati Ivan Mironov itselleen 8 kopekan edestä viinaa ja teetä, lämpesi, jopa hiestyikin, ja mitä parhaalla tuulella ollen jutteli saman pöydän ääressä istuvan pihamiehen kanssa. Juttuja kesti pitkään, hän selitti toiselle kaikki olonsa ja elämänsä. Kertoi olevansa Vasiljevskin kylästä, 12 virstan päästä kaupungista, elävänsä erillään isästä ja veljistä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi kävi vain koulua eikä tehnyt mitään töitä. Sanoi olevansa täällä kortteeria ja huomenna menevänsä hevostorille valakkaansa myymään, ja samalla katsomaan, tai kun sattuu, niin ostamaankin uutta hevosta itselleen. Ilmaistuaan, että hänellä oli nyt koossa neljäkolmatta ruplaa, joista puolet oli kupongissa, hän otti kupongin esille ja näytti pihamiehelle. Pihamies ei ollut lukutaitoinen, mutta sanoi usein sellaisia vaihettaneensa talon hyyryläisille, arvellen, että ne kyllä olivat hyviä rahoja, mutta sattui niiden joukossa väärennettyjäkin, jonka vuoksi kehotti pääsemään siitä heti täällä kapakassa. Ivan Mironov antoi sen viinanlaskijalle ja käski tuomaan rahaa takaisin, mutta viinanlaskijapa ei tuonutkaan takaisin, vaan hänen sijastaan tuli kiiltonaamainen kassanhoitaja pidellen kuponkia turpeassa kämmenessään.
— Rahanne eivät kelpaa, — sanoi hän osottaen kuponkia, mutta sitä antamatta takaisin.
— Rahat ovat hyviä, olen ne saanut herralta itseltään.
— Eivät ole hyviä, koska ovat väärennettyjä.
— Jos ovat väärennettyjä, niin anna tänne.
— Ei, poikaseni, teikäläisiä täytyy opettaa. Olet jonkun petkuttajan kanssa yhdessä laatinut sen.
— Takaisin rahat, mikä oikeus sinulla on niitä ottaa?
— Hei, Sidor, huudappa tänne apulainen, — sanoi kassanhoitaja viinanlaskijan puoleen kääntyen.
Ivan Mironov oli juovuksissa. Ja sellaisena hän oli aina rajunpuoleinen. Hän tarttui kasööriä rinnuksiin ja huusi:
— Anna tänne rahat, jotta menen herran puheille. Minä sen löydän.
Kassanhoitaja riuhtasihe irti Ivan Mironovin käsistä, jolloin paitansa repeytyi.
— Vai semmoisia sinä! Ottakaa hänet kiinni!
Viinuri kävi Ivan Mironoviin käsiksi, ja samassa jo ilmestyikin poliisi. Kuultuaan, kuten päällikkö ainakin, mikä oli asia, poliisi teki heti päätöksensä.
— Poliisikamariin, mars!
Kupongin pisti poliisi kukkaroonsa ja kuletti Ivan Mironovin hevosineen poliisikamariin.